1. MAANTIETEELLINEN KATSAUS.

Entinen Parkano muodostaa Kihniön kera, joka siihen näihin saakka (v:een 1918) on kuulunut, maantieteellisesti harvinaisen eheän kokonaisuuden. Sijaiten Turun ja Porin läänin koillisessa kolkassa, Vaasan ja Hämeen lääneihin rajoittuen sulkee se rajojensa piiriin laajan, noin 1100 km suuruisen vesirikkaan alueen, jonka Suomenselkä ja sen haarautumat pohjoisessa, idässä ja lännessä erottavat ympärillä olevista seuduista.

Parkanon nimi esiintyy vanhimmissa tiedonannoissa muodossa Parkana (v. 1540), sittemmin muodossa Parkana (vv. 1553, 1575, 1630) ja vihdoin Parkano muodossa v. 1656 (Wilh. Carlsson: Entinen Ikalinen, sivu 50). - Kansantarina kertoo, että Parkano on saanut nimensä parkatusta kuusesta, jonka sanotaan kasvaneen »Haaroossa» - siinä missä Kirkkojärvestä laskeva joki yhtyy Viinikkajokeen. »Mennään parkkakuusen luo kalastelemaan», sanoivat kalamiehet, kun oli kyseessä eräretkille lähtö nykyisen Parkanon kirkonkylän tienoille.

Tämä alue käsittää Turun ja Porin läänin korkeimmat, keskimäärin 150-200 m merenpinnan yläpuolella olevat seudut Pohjoisrajoila kulkeva, jo mainittu Suomenselkä, erottaa pitäjän jyrkästi Etelä-Pohjanmaasta

Suomenselän vedenjakajaseutua pidettiinkin nähtävästi ennen näillä tienoin »Suomen» pohjoisrajana. Tämän asumattoman seudun eteläpuolella oli varsinainen Suomi-Finland, sen pohjoispuolella. »Pohja» - österbåttnen - Båtthnen. Vielä silloin, kun »Kyrö skansen» 1630 luvulla näille tienoin perustettiin, pidettiin seutua tällaisena raja-alueena. Täällä nimittäin katsottiin olevan sopiva paikka pitää silmällä niitä sotilaskarkureita, jotka kulkivat ,emillan Finland och österbåttnen" (Hist. arkisto, osa 8, siv, 325). Alueen rajaseutuluonteeseen voivat viitata myös täällä esiintyvät Suomialkuiset nimet. Sellaisia ovat esim. Suomijärvi ja Suomikoski (Karviassa) ja lisäksi itse Suomenselkä nimi. Vedenjakajaseudulla oleva laaja asumaton seutu sopikin hyvin rajaksi. Vielä myöhään uudella ajallakin oli tämä seutu sinänsä raja-alueena Ilmajoen ja Hämeenkyrön välillä ilman erikoista, tarkkaan määriteltyä rajaviivaa. Eräästä v. 1680 tienoilla tehdyn karttaselityksen ilmoituksesta nimittäin näkyy, että mitään varmaa rajaa mainittujen pitäjien välillä ei vielä silloinkaan ollut. (Jaakkola: Pohj. Satak. vanha eräkulttuuri. Satakunta V, s. 49).

Tuskinpa missään koko maassamme onkaan niin jyrkkää rajaa havaittavissa, mitä tulee luontoon, kansan elämään ja tapoihin sekä kielimurteeseen, kuin juuri näillä tienoin. Kun matkustaja kulkee Pohjanmaalle vievää maantietä myöten muutaman kilometrin pituisen, asumattoman ja kolkon vedenjakajaseudun ja samalla Parkanon rajan yli, huomaa hän, heti selänteen pohjoispuolelle tultuaan, että siellä (Jalasjärvellä) aivan toinen maailma avautuu hänen eteensä. Vilkkaan kihniöläisen sijaan astuu siellä yht'äkkiä esiin yksivakainen ja jäyhä, mutta yritteliäs pohjalainen, joka »tuloo» ja »menöö» aivan eri tahdissa ja »teköö» työnsä huomattavasti eri tavalla kuin selänteen eteläpuolella kihniöläinen tai parkanolainen ne »tekasee».

Hämeen lääniä vastaan olevilla rajaseuduilla kulkee Suomenselän haarautumina harjujonoja etupäässä suunnassa luoteesta kaakkoon eroittaen Parkanon vesistöt Näsijärven vesistöistä. Täällä kulkevat rinnakkain vähäisen matkan päässä toisistaan Seitsemis- ja Liesiharjut, jotka ovat tyypillisiä vierinkiviharjuja., Seitsemisharju paisuu Lamminmäen talon ja Hämeen läänin rajan välisellä matkalla kokolailla mahtavaksikin, ollen huomattavasti korkeampi muita lähiseudun maita. Nimensä sanotaan sen saaneen siitä, että sieltä näkyy seitsemän eri pitäjän kirkot. Saman harjun arvellaan jatkuvan pitkin Aurejärven nykyistä uomaa pohjoisesta etelään kohottaen kukkulansa saarina järven pinnalle. Kurun puolella oleva Hirvihieden kangas lienee Seitsemisharjun jatkoa. Liesiharju on Seitsemisharjua matalampi ja lyhyempi. Tällaisten harjujen kintereillä kulkevat samansuuntaisina suot, rämeet ja korpinotkot. Kangasmaat jaksavat tavallisesti nousta vain muutamia metrejä näiden seuralaistensa yläpuolelle.

Kuvaus on Aureen hoitoalueen tarkastusasiakirjoista, jotka koskevat vuosina 1916 ja 1917 toimitettua tarkastustyötä, osa 1, s. 46, 47 ja 49. (Tarkastuksen suorittanut metsänhoidon tarkastaja Ad. Lange,)

Huomattava ero on olemassa tämänkin vedenjakajaseudun itäpuolisen, Kurun hämäläisen heimon ja parkanolaisten välillä sekä kielimurteen että muidenkin seikkain suhteen. - Lännen puolella eroittaa Suomenselän ja Pohjankankaan välinen harjannehaarautuma vesiperäisine suo- ja nevamaineen pitäjän Karviasta.

Yhteys tämän pitäjän kanssa on kumminkin ollut verrattain vilkasta ja siitä johtuu, että ero länteen päin ei ole likimainkaan yhtäsuuri kuin pohjoiseen tai itäänpäin olevien seutujen kanssa. -

Etelässä Ikaalisten pitäjään rajoittuvalla osalla ei tällaisia luonnollisia rajoja ole havaittavissa; päinvastoin Parkano on vesistöjensä kautta elimellisessä yhteydessä tämän pitäjän kanssa. Tämä seikka selittää myöskin sen, että Parkano on ennen ollut yhdistettynä juuri Ikaalisten pitäjään.

Tämä Suomenselän ja sen haarautumien erottama alue on osittain matalakukkulaista maastoa, joka viettää idän ja lännenpuoleisilta sivustoiltaan keskustaa kohden koko alueen kallistuessa etelään päin. Kiinteän vuoriperän muodostaa, n.k.. myöhempi Bottninen graniitti. Toisin paikoin pistää tämä vuoriperä alastomina kallioina esiin, mutta useimmiten on metsää enemmän tai vähemmän tällaisiin karuihin vuorenkoluihin tunkeutunut. Erittäin kallioisia ovat idässä esim. Mertuajärven eteläpuolella olevat kangasmaat ja Vuorilammin ympäristö, josta järvestä kallio nousee äkkijyrkkänä ja mahtavana seinänä kulkien sitten miltei yhtämittaisena harjanteena kaakkoon päin rajan yli Hämeenläänin puolelle. Edelläm. tark. asiak. I osa, s. 45.

Mainitsemisen ansainnee tässä suhteessa myös Poikkeusjärven pohjoispuolella sijaitseva Iiron vuori ympäristöineen. Varsin mahtava ja yhtäjaksoinen vuoriselänne on muinaisina geologisina aikoina ollut Linnanjärven rannalta Pajulahden talon läheltä alkanut, osittain etelään ja osittain kaakkoa kohden kulkenut, noin 2 peninkulman pituinen vuoriselänne, johon todennäköisesti ovat kuuluneet korkeahko Iso-Rounion vuori, Haukivuori ja Koluvuori. Tämän karun-selänteen ovat sittemmin vesistöt ja vuoriperäiset maat katkaisseet niin, että siitä on enää yksinäisiä vuoria tai vuoriryhmiä jäljellä..

Näillä seuduin olevat kankaat ovat joko erittäin kiviperäisiä tahi puhtaita hietikkokankaita (Isokangas, Sileäkangas y,m.) Parkanon keskusvesistön länsipuolella olevista vuoriseuduista mainittakoon Puoravuori (?), Löytylammin vuoret ja Sikavuoret ja Alkianvuori. Tällä graniittiperustalla olevista irtonaisista maalajeista on moreenimaa yleisin ja tärkein. Toisin paikoin se on karkeampaa, toisin paikoin hienompaa. Pintakerroksissa. olevat pyöreät kivet todistavat vesien jääkauden jälkeisinä aikoina näitäkin seutuja huuhdelleen. Siellä, missä moreenisora on karkeampaa ja helpommin vettä läpäisevää, on se vähemmän altista soistumiselle, mutta samalla ravintoköyhää, niin että siellä etupäässä kasvaa vain mäntyjä. Missä moreeni on tiiviimpää ja hienorakenteisempaa, siellä se on ravintorikkaampaa, tarjoten täten kuusellekin sopivaa kasvumaata.

Nerkoon hoitoalueen tarkastusasiakirjat vv. 1917-1919, s. 39-40.

Parkanon hoitoalueen asiakirjat vv. 1907-1908.

Savialueita on verrattain vähän. Laajimmat savialueet ovat Linnanjärven, Kirkkojärven ja Parkanojär ven rantamilla. Pienempiä savialueita on myös Kihniöjärven, Sulkuajärven, Kankari- ja Kuivasjärven rannoilla. Jonkunverran esiintyy sitä muuallakin jokien ja järvien rannoilla sekä siellä täällä soiden pohjamaana. Soita ja rämeitä on erittäin runsaasti. Mainittavimmat suot ovat seuraavat: Kihniön takalistolla Sikaneva, itärajoilla Kihniöneva ja Sammattineva, länsipuolella Pohjasneva, joka on Parkanon ja Karvian rajamailla olevan suuren Alkiankeitaan lahdeke. Tämän pari peninkulmaa pitkän keitaan eteläpuolella ovat Saunaneva, Pirttineva ja Pääskynneva sekä Vuorijärven tienoilla Sarkinneva, Lapinneva ja Niinineva. Sydänmaalla, pitäjän länsirajoilla ovat Matoneva, Kirjasnevat sekä osa Jämiänkeitaasta .

Useasti ovat suot kaltevapintaisia, mikä todistaa, että ne ovat syntyneet kangasmaitten soistumisen kautta eikä entisten järvien tai lampien umpeen kasvamisen kautta, jollaista kyllä myös on havaittavissa. Harjumuodostumia, paitsi edellä mainittuja, aluetta rajoittavia, on muuallakin runsaasti. Niistä mainittakoon tässä vielä itäpuolella, kaakkoa tai etelää kohti kulkevat Mäntylän ja Poikkeusharjut, jotka osaksi levenevät laajahkoiksi hiekkakentiksi tai kankaiksi. Yhdensuuntaisena Poikkeusharjun kanssa ja noin 3 kilometrin päässä tästä kulkee Sammattiharju . Länsipuolella Parkanon vesistön kulkee toinen harjujono seuraten yleensä suuntaa luoteesta kaakkoon ja muodostaen sivuilleen pienempiä harjuja kohti Heittolanlahtea Kyrösjärven rannalla. Sivuuttaessaan Vuorijärven työntää se siihen pitkän niemekkeen ja muodostaa pari saarta. Nämä harjut tarjoavat otollisen aseman maanteille ja kujille.

Wilh. Carlsson: Entinen Ikalinen, s. 16.

Nerkoon hoitoalueen tarkastusasiakirjat vv. 1917-1919, s. 40-43.

Olemme jo edellä maininneet, että maasto kallistuu sivuiltaan keskustaa kohden. Tämä seikka määrää myös Parkanon laajan vesistöverkon rakenteen. Pohjoisesta, idästä ja lännestä laskevat vedet keskustaa kohden ja yhteenkokoontuneina suuntaavat sitten kulkunsa etelää kohti. Kuten vedenjakajaseudut yleensä ovat Parkanonkin vedenjakajilla sijaitsevat rajaseudut hyvin vesiperäisiä räimeikkö- ja suomalta, joista kangasmaat useasti ainoastaan hyvin heikosti pistävät esiin. Siellä täällä vilkkuu pienempiä tai suurempia suosilmäkkeitä, joista suuremmat jo omaksuvat itselleen lammen tai järven nimen. Kun kaikki lammet ja järvet otetaan mukaan, nousee entisen Parkanon järviluku kunnioitettavan suureksi. W. Carsson mainitsee pitäjäkertomuksessaan niitä olevan Parkanossa noin 100 .

Tarkastakaamme nyt tätä vesistöä lähemmin.

Pohjoisessa Suomenselän harjanteilla sijaitsee Kihniö eli Korhosjärvi. Nykyään laskee tämä järvi vetensä Kihniönjoen kautta Seinäjokeen ja tätä myöten edelleen Kyrönjokeen.. Ennen on se laskenut vetensä myös etelään päin Sulkuejärveen. Tässä järvessä on siis ennen yhtynyt eteläisen Kyrösjärven vesistön latva pohjoiseen Kyrönjoen vesistöön, millä seikalla näiden seutujen historiassa on kauaskantava merkitys .

Kartasta selviää, että Kihniöjärven ja Sulkuejärven välinen taival on merkitty yhtäjaksoiseksi suomaaksi. Matka on mittakaavan mukaan noin 800 metriä. Kirjallisuudessa ennen esitetty tiedonanto (Suomen Museo VIII, sivu 8), että matka olisi 100 metriä, on siis erheellinen. Vedenjuoksu eteläänpäin on vielä tulvan aikana mahdollinen kaivetun laskuojan kautta. - Merkillepantava on Sulkuejärven pohjoisen lahdekkeen nimi. Sitä kutsutaan nimittäin Lettotaipaleen lahdeksi. 1500 luvun eräluettelossa mainittu Umpimatka niminen eräkappale, jonka tri J. Jaakkola on päätellyt olevan etsittävissä Sulkuejärven pohjoispuolelta, tarkoittanee juuri tätä aluetta.

Kihniönjokeen yhtyvät myös Ojajärven ja Pääjärven vedet. Pohjoiseen päin suuntaa vetensä myös luoteessa sijaitseva, kirkasvetinen Mustajärvi laskien Kyrönjokeen. Edellämainitusta Sulkeajärvestä laskevat vedet lyhyen joen kautta Tarsiajärveen. Tähän järveen purkaa vetensä kaakosta Myllyjokea pitkin myös Nerkoonjärvi, joka puolestaan kokoaa vesiä useista pikkujärvistä. Näistä huomattaviommat ovat Hirvijärvi. Lylyjärvi ja Niskoslampi. Tarsianjärvestä laskee vesi Syväjärveen ja sieltä verrattain laajaan ja kaunisvetiseen Kankarijärveen. Tähän laskee pohjoisesta pienen joen kautta myös Naarmisjärvi vetensä.

Kankarijärvestä laskee vesi Koskelan jokea ja Koskelan koskea myöten Nurmi- eli Linnanjärveen . Tähän keskusjärveen yhdistyy luoteesta toinenkin vesireitti. Tämän vesistön huomattavin järvi, ' savikkojen ja moreenikumpujen piirittämä Kuiv asjärvi, kokoaa vesiä useista pienemmistä järvistä esim. Vatajanjärvestä, Venesjärvestä, Iso Venesjärvestä sekä Pelijärvestä ja laskee sitten Ruonanlammen kautta mainittuun järveen. Leveää, yhteisellä nimellä Kaidoiksi vesiksi kutsuttua uomaa pitkin virtaavat vedet sitten Linnanjärvestä etelää kohden. Ensiksi sivuutetaan tällöin Rännärin koski, sitten Kaitavesi, Pitkäkoski, Savajärvi, Nyrkkäänkoski ja Riuttasjärvi. Täältä laskee vesi edelleen kauniin Käenkosken kautta Kairolampiin. Parkanon kirkonkylän kohdille sattuvien Kairokosken, Haapaskosken, Lehtiskosken ja Turpeuksen kautta rientävät vedet sitten toista keskusjärvet, Parkanojärveä kohden. Viimemainittuun järveen -tulee nimittäin.jälleen kokonainen uusi vesireitti luoteesta päin, Maja-,Vuori-, Kana- eli Kirkko- y. m. järvistä, muodostaen tämäkin reitti Parkanon kirkonkylän kohdalla huomattavan (22 m korkean) Kana- eli Pappilankosken putouksen. Tämä reitti yhdistyy edellämainittuun, pohjoisestapäin tulevaan reittiin vähää ennen kuin se laskee Parkanojärveen. Parkanojärvestä laskevat yhdistyneet vedet mutkikkaan, mutta kaunisrantaisen Vääränjoen ja siihen kuuluvien koskien Ahin- ja Kukkurakosken kautta Kyrösjärveen Ikaalisten puolella.

Paitsi tätä varsinaista Parkanon vesireittiä, koskettaa pitäjän alueita pari muutakin pienempää reittiä. Näistä on Aurejärven vesistö verrattain huomattava. Aurejärvi, joka sijaitsee nykyisen Parkanon (tällä suunnalla on nimittäin Parkanoon hiljattain liitetty alue ita Kurun pitäjästä, samoin kuin kaakossa Ikaalisten pitäjästä) ja Kurun rajalla saa vesiä Tervajärvestä ja laskee sitten Petäjäjärven kautta Onkilammiin ja sieltä Vahojokea myöten Vahojärveen.

Nerkoon hoitoalueen tarkastusasiakirjat vv. 1917-1919, kappale: Aurejärven vedet.

Saatuaan vesiä myös Liespuron kautta Liesjärvestä laskee Vahojärvi Tulilammin, Hankalammin sekä välillä olevien jokien kautta Ruojärveen. Tämän pohjoispäähän laskee myös Peräjärvestä ja Lylyjärvestä alkunsa saapa Ruojärvestä virtaavat vedet sitten Ikaalisten puolella olevien Muureslammin ja Leppäsjärven kautta edellämainittuun, Parkanonjärvestä Kyrösjärveen laskevaan Vääräänjokeen.

Länsiosassa Parkanoa on vähäpätöisempi Kovesjoen reitti, joka saa alkunsa Pirttijärvestä ja Kovesjärvestä ja saaden vesiä Häädet-, Kota- y. m. järvistä, laskee vetensä Ikaalisten puolella olevaan Kovelahti nimiseen Kyrösjärven lahdekkeeseen. Pitäjän rajaseuduilla on lisäksi yksityisiä pieniä järviä ja lampia, joiden vedet suuntautuvat mikä minnekin yhdistymättä edellämainittuihin reitteihin. Niimpä esim. lounaiskolkassa olevat pienet Kivi- Kortesjärvi laskevat vetensä Jämijokeen Jämijärven puolella.

Parkanoa on toisinaan kutsuttu »Satakunnan Lapiksi», ja se onkin monessa suhteessa sattuva nimitys, sillä Parkanon luonto muistuttaa todella suuressa määrin Lapin luontoa. Alakuloiset silmänkantamattomat nevarämeiköt autioine kallionnyppylöineen, kitukasvuisine metsineen ja värpukasvistoineen muistuttavat Lapin kasviköyhiä alueita. Näin varsinkin vedenjakoseuduilla, ja sellaisiahan ovat kaikki muut Parkanon raja-alueet paitsi eteläinen.Näillä mainituilla seuduilla tarjoaa pitäjä siis ikävän, alakuloisen näyn. Ainoastaan se, jota erämaaseudun autio yksitoikkoisuus viehättää, voi niissä seuduissa tuntea viihtymystä. Mutta Parkano tarjoaa myös toisenlaisia näköaloja. Parkanon valtasuoni sykkii pitäjän keskusviivalla pohjoisesta etelään. Elämä on vesistöjen vaikutuksesta keräynyt tälle linjalle. Niiden ansiosta täällä tarjoutuu matkailijallekin paljon kaunista katseltavaksi. Näillä seuduin näyttää »Satakunnan Lappi» kauneimmat kasvonsa. Mainitsen vain Kakarin kauniine hiekkarantoineen ja petäjikköineen Pyhäniem'en tienoilla, Linnanjärven Mäntylänharjuineen, Kaitain vesien varret, Parkanon kirkonkylän kohisevien koskien saartamat tienoot, Parkanojärven osittain jo ammoin viljelykselle raivatut rantamaat sekä Vääränjoen seudut jyrkkine rantoineen ja kauniine poukamineen.

ESIHISTORIALLISEN AJAN ASUTUS.

Jo esihistoriallisten aikojen hämärissä on ihmisiä »Satakunnan Lapissakin» liikuskellut. Maisemat ovat silloin olleet suuressa määrin toisenlaiset kuin ne nyt ovat ja millaisiksi ne edellisessä katsauksessa on kuvattu. Vesistöt ovat olleet paljonlaajempia silloin kuin nykyään. Monet nykyiset rämeikkö- ja nevamaat ovat olleet läikkyviä järviä tai kuivia kangasmaita tuuheine metsineen. Maan yleinen kohoaminen sekä järvien ja maiden soistuminen, joka yhä vieläkin jatkuu, ovat nämä muutokset aiheuttaneet. Tuntuu kyllä oudolta ajatella, että ihmi siä olisi jo tuhansia vuosia sitten näissä sydänmaissa asunut, kun asukkaita niissä vieläkin on vain harvassa, mutta meidän tulee ottaa huomioon, että elinehdot ovat silloin olleet kokonaan toiset kuin mitä ne ovat meidän aikanamme. Voi olla mahdollista, että seudut, joissa kivikauden, pronssikauden tai varhaisen rautakauden kulttuuri on kukoistanut, ovat nyt asumattomia sydänmaita jä päinvastoin - missä viljapellot nyt laajoina lainehtivat, siellä ei ehkä esihistoriallisina aikoina ollut ainoatakaan ihmistä luonnon koskematonta rauhaa häiritsemässä. Jos katselemme esihistoriallisten esineitten löytöpaikoista tehtyä karttaa, näyttää kyllä siltä, että löytöjä on eniten tehty siellä, missä asutus nytkin on tiheämpää. Epäiltävää kumminkin on, antaako tällainen kartta toistaiseksi oikeata kuvaa esihistoriallisten aikojen asutuksesta.

Löytöjen runsaus seuduilla, jotka nykyään ovat tiheäti asuttuja, voi olla yksinkertaisesti seuraus siitä, että niillä seuduin juuri viljelyksen vuoksi on ollut paljon suurempi mahdollisuus löytöjen tekoon kuin harvaan asutuilla tai nyt kokonaan asumattomilla seuduilla. Toinen seikka, joka myös tulee ottaa huomioon, on se, että sydänmaaseuduilla ei muinaisesineille näihin saakka ole annettu niin paljon arvoa, että niitä olisi pantu tallelle. Nyttemmin vasta, kun näiden esineiden kerääjiä on alkanut liikuskella syrjäseuduillakin, on muinaisesineitä sieltäkin alkanut löytyä - varsinkin kun saatavissa oleva pieni palkkio houkuttelee asukkaita ottamaan niitä talteen. Näin on myöskin nyt tarkastettavana olevan alueen laita. Jos silmäämme Suomen Kartastoon v:lta 1910 liittyviä karttoja esihistoriallisten esineiden löytöpaikoista, saamme sen käsityksen, etta entisen Parkanon alue on ollut niinä aikoina miltei asumatonta. Entisen Parkanon alueelle on nimittäin merkitty ainoastaan neljä kivikautislöytöä, joista yksi sattuu Parkanon kirkonkylän, yksi Linnankylän, yksi Kuivasjärvenkylän ja yksi nykyisen Kihniön pitäjän osalle. Pronssikaudelta enempää kuin varhemmalta tai myöhemmältä rautakaudeltakaan ei mainittuun karttaan ole'merkitty ainoatakaan löytöä entisen Parkanon alueelta. Monet seikat viittaavat kumminkin siihen, että seudulla on täytynyt olla ainakin kivikaudella paljon huomattavampi asutus kuin mitä ylläolevasta voisi päätellä. Nuo lukemattomat pikkujärvet ja joet, joihin edellä olemme verrattain yksityiskohtaisesti tutustuneet ja joiden tarkka tunteminen onkin tarpeellista, kun on kysymyksessä muinaisen asutuksen tutkiminen - vesistöthän pääasiassa ovat sen suuntautumisen määränneet, ovat tarjonneet erittäin sopivia riistanpyyntimahdollisuuksia. Pienissä, ahtaissa vesissä on nimittäin paljon helpompi saada kala kiinni alkeellisillakin pyydyksillä, sulkulaitteilla y.m. kuin suurissa vesissä. Nämä vesireitit ovat samalla tarjoutuneet sopiviksi teiksi muutakin,riistaa pyydystettäessä. Viime aikoina onkin otettu talteen koko joukko lisää esihistoriallisten aikojen esineitä entisen Parkanon alueelta. Teemme aluksi selkoa niistä, jotka ovat joutuneet museoiden suojiin.

Kansallismuseon kokoelmissa on Parkanosta kuusi kivikautislöytöä. Näistä kuuluu nähtävästi neljä ensimmäistä niihin, jotka ovat merkityt Suomen kartaston kivikautislöytöjen joukkoonpäätellen ajasta, milloin ne ovat otetut talteen sekä löytöpaikkamerkinnästä:

Reikäkivi, rakeisen hietakiven kaltaisesta harmaasta kiilleliuskeesta, jotensakin ympyriäinen, 38,5 mm paksu; reikä tehty kiertämällä: 98X105 mm kohtisuoraan mitattuna. Esine. löydetty Kihniöltä Sulkuejärven rannalta Lielahden talon pellosta kesällä 1897. Museonumero 3537.2.

Vähäinen oikokirves, hiekkakiveä, 93 mm pitkä, 39 mm leveä, 26 mm paksu; laskee loivaan ja hiukan epätasaisesti terälle, josta se on molemmin puolin lohkeillut. Löydetty Kuivasen talon maalta (S.M.Y:n Aikak. VI, siv. 133). Kansak.op. J. Lehtisen stipendiat. kesällä 1880; Ikaalisten kihlak. keräämät S.M.Y:lle 6. 10. 80. N:o 2024.16.

Isonlainen tasataltta. hiekkakiveä, 127 mm pitkä, terä 57 mm leveä (kapenee varrelle), 29 mm paksu; teränlasku pitkä, lopulta viertävä; varsipuolelta ase kuopilla. Löydetty Parkanosta Linnankylän Laurikaisen talon pellosta. Kansak.op. J. Lehtisen stipendiat. kesällä 1880. Ikaalisten kihlak. keräämät S.M.Y:lle 6. 10. 80. N:o 2024.15.

Vasarakirves. Pituus 212 mm, leveys 75 mm ja paksuus (reijän kohdalta) 45 mm Löytänyt kruununmetsätorppari Juho Vahtila Kairokoskesta Parkanon kirkon läheisyydestä. Tullut museoon ylioppilas R. F. Wreden kautta 27. 11. 1902. N:o, 4046.

Veneenmuotoisen vasarakirveen katkelma. Löytänyt talon isäntä Vilhelm Viinikka Parkanonkylän Sillankorvan vainiosta peltoa kyntäessään. Toht. U. T. Sirelius lunastanut museoon 10. 9. 1913. N:o 6424.1.

Reikäkivi, lattean pyöristetty. Reikä tehty kummaltakin puolelta hakkaamalla. Löydetty Kankarijärven rannasta, Jokipiin talon pellosta 2 kyynärää syvästä. Esineen lahjoittanut op. Kaarlo Yliaho, toht. U. T. Sireliuksen kautta 10. 9. 1913. N:o 6425.

Satakunnan Museossa säilytetään seuraavat kolmetoista kiviesinelöytöä entisen Parkanon alueelta:

Tasataltta. - Löytänyt torppari Kalle Lahdenmäki Linnan kylästä v. 1907 Lahdenmäen uutta peltoa kuokkiessaan. Esine saatu löytäjältä A. Vinterin kautta. N:o 7334.

Kirves, uraliitti-porfyriittia, lattea, leveäniskaista muistuttava.

Löytänyt torppari Kalle Lahdenmäki Linnankylästä v. 1907 Lahdenmäen uutta peltoa kuokkiessaan. Esine saatu löytäjältä A. Vinterin kautta. N:o 7335.

Kourutaltta, tehty tasataltaksi. - Löytänyt mäkitupalainen Albertiina Juhala Linnankylästä Linnan talon kivipeltoa tehdessään v. 1895. Esine saatu A. Vinterin kautta. N:o 7336.

Hioinkiven puolikas, hietakiveä, suurta kokoa ja kiertäen hangattu. - Löytänyt talollinen Iisakki Urho Parkanonkylästä oman talonsa Rantavainio nimisen pellon ojaa kaivaessaan n. 15 cm syvyydestä v. 1895. Esine saatu lahjaksi löytäjältä A. Vinterin kautta. N:o 9159.

Tasataltan jäännös, sädekiviliusketta. Taltta ollut nelisivuinen ja lattea. Selkälappeella, aseen keskikohtaa hiukan ylempänä on reunoissa sidelovet, toisella puolen 2 toisella puolen Säilyttänyt itsellinen Joel Aaltonen Parkanonkylässä kauan aikaa luonaan; lähempiä tietoja puuttuu. Esine saatu A. Vinterin kautta. N:o 9160.

Oikokirves, länsisuomalainen, nelisivuinen ja paksukantainen. Säilyttänyt talollinen Frans Uotila Parkanonkylästä useita vuosia luonaan; lähempiä tietoja puu'tuu. Esine saatu säilyttäjältä A. Vinterin kautta. N:o 9179.

Kourutaltta, sädekiviliusketta, lyhyt ja aivan lattea. - Löytänyt

kruununmetsätorppari Johan Piikkilä Kihniön KankarinkyIästä oman torppansa peltotöissä ollessaan v. 1911. Esine saatu lahjaksi löytäjältä A. Vinterin kautta. N:o 9180.

Kaitataltta, sädekiviliusketta (?) pieni, soukka, oikoteräinen, (s.o. teräprofiilissa aseen keskilinjassa); poikkileikkaus lavean linssimäinen, hyvin hiottu, kantapää pois murtunut. Terä ehkä hiukan kouru. - Säilyttänyt Jonas Törmä luonaan Kankarin kylässä n. 50 vuotta; lähempiä tietoja puuttuu. Esine saatu säilyttäjältä A. Vinterin kautta. N:o 9181.

Tasataltta, sädekiviliusketta, lyhyt, lattea, nelisivuinen, pieni ja kaunis. Säilyttänyt kruununmetsätorppari Juho Kokko Parkanon kylässä luonaan 40 vuotta; lähempiä tietoja puuttuu. Esine saatu sällyttäjältä A. Vinterin kautta. N:o 9182.

Tasataltta, kovaa erupt. vuorilajia, jokseenkin iso, kolmion muotoinen; isketty, niukasti hiottu, kyljet terävähköt, epäilemättä varhainen muoto; myöhemmin vuoleskeltu. - Löytänyt eläkemies Jonas Krikula Kankarin kylästä Krikulan talon maalta v. 1894. Esine saatu löytäjältä A. Vinterin kautta. N:o 9183.

Tasataltta, iso, leveä, lattea, kannalle soukkeneva, poikkileikkaus trapezoidinen. - Löytänyt itsellisen poika Lauri Piikkilä Kankarin kylästä Yli-Salomäen talon vanhaa pellonojaa kaivaessaan v. 1912. 'Esine saatu löytäjältä A. Vinterin kautta. N:o 9184.

Kiviaseen jdännös? - Säilyttänyt torppari S. Kauppila luonaan Linnan kylässä kauan aikaa; lähempiä tietoja puuttuu. Esine saatu säilyttäjältä A. Vinterin kautta. N:o 9194.

Poikkikirves, nelisivuinen, hyvin hiottu (lähinnä Kiukaisten tyyppiä); Esine saatu Nerkoon kylästä A. Vinterin kautta; lähemmät tiedot puuttuvat. N:o 9205.

Hämeen Museossa säilytetään seuraavat kaksi kiviesinelöytöä

entisen Parkanon alueelta:

Reikäkivi. - Löytänyt Nestori Mansikka Työjärven ojasta Lapinkylästä; lähemmät tiedot puuttuvat. N:o 970: 9.

Kourutaltta, ostettu Tarsian talon vanhalta isännältä. - G. Paaerin keräyksiä V. 1909; lähemmät tiedot puuttuvat. N:o 571:132.

Linkokivi, hiekkakivestä, löydetty Sydänmaan-kylän Ojajärven

1 talon maalta. Maisteri Sedorholm lähettänyt esineen Pieta-

riin (Suomen Muinaism. Yhd. Aikak. VI, siv. 133).

Yksityisten hallussa on myös muutamia esineitä.

Kivikautinen nuija Parkanosta, opettaja Kaarlo Yliahon hallussa Jalasjärvellä. Esineestä on maininta Kansallismuseon topografisessa arkistossa.

Hiomakivi Parkanosta mainitaan löytyvän metsänhoitaja T. J. Blomqvistin yksityiskokoelmassa Tampereella. Kansallismuseon topografisessa arkistossa oleva (M. Ilkan) tiedonanto.

Edellämainittujen museoiden luetteloihin merkittyjen esineiden lisäksi voimme vielä mainita muutamia löytöjä.

Kivitaltan teräkappale, hyvää tekoa, löydetty Parkanonkylän Kanan talon pellosta, joen rannalta, noin 20 vuotta sitten. Esinettä säilytetään mainitussa Kanan talossa.

Kivitaltta, jonka mainitaan muistuttavan kimpihöylän terää, löydettiin Kihniön Kankarinkylän Tarsian talon maalta, hiekkaharjusta, n. 50 cm syvyydestä Kivimäen kiertotietä tehtäessä v. 1929. Löytöpaikalla Tarsiajärven rannalla sanotaan olleen myös hiilimuraa (Aamulehti v. 1929 N:o 279, artikk. »Pakinaa Kihniöltä») 1). - Taltan kerrotaan nykyään olevan Tuiskun talossa Kihniöllä.

Aamulehden kirjoitelmassa mainitaan löytö tehdyksi Syväjärven rannalta, mutta Tarsian talon nykyinen isäntä osoitti allekirjoittaneelle löytöpaikan olevan Tarsiajärven rannalla. Järvet ovat muuten aivan lähekkäin, kuten kartasta näkyy.

Vasarakirves, reiällinen, sileäksi hiottu, katkennut reiän kohdalta kahdeksi kappaleeksi, löydettiin Laitilan talon maalta peltoa metsään kuokittaessa jo kauan sitten. Löytöpaikka järvenrannalla noin 50 syltä Vatajanjoen suusta pohjoiseen päin. Kirves oli aikoinaan luovutettu. op. E. Haimilalle, joka oli aikonut toimittaa sen museoon I). (Edellämainittujen museo-esineiden joukkoon se ei näytä sisältyvän).

Kivikirveen teräkappale, hiottu, löydetty Vuorijärvenkylän Vanhantalon pellosta. Esine luovutettu aikoinaan eräälle muinaisesineiden kokoojalle. Tiedot antanut Efraim Vanhatalo, n. 85

v., Parkano, Vuorijärvenkylä. Ylimalkaisia, hajanaisia tietoja on vielä seuraavista löydöistä.

Sydänmaan kylän Yli-Kuusijärven talon maalta, Järvensivu nimisestä pellosta, sanotaan löydetyn mullan alta »teräväksi hiottu, noin 1,5 korttelin mittainen vaajakivi», jota löytäjät olivat arvelleet entisten asukkaitten kirveen asemasta käyttäneen. Samalla löydettiin pienet, huonosti tehdyt »käsinkivet».

2) - Kihniön Korhosjärveen pistävältä Lapinniemeltä - eli Tuiskun niemeltä - kerrotaan myös n. 40 vuotta sitten löydetyn »ukonvaaja».

3) - Kihniön Sulkuejärven rannalta mainitsee J. Torvelainen löydetyn »hiljan» (kirjoitus v:lta 1901) pari reikäkiveä, joista toinen on toimitettu Muinaismuistoyhdistykselle sekä kourutaltan Tarsian talon kotipellolta

.4 ) Näistä pari viimemainittuatarkoittanee kumminkin jo edellä toisessa yhteydessä mainittuja

löytöjä. Kysymyksessä nähtävästi Sulkuejärven rannalta löydetty reikäkivi N:o 3537.2 Kansallismuseon kokoelmissa sekä kourutaltta N:o 571.132 Hämeen museossa.

Tiedot mainitun Laitilan talon väeltä. - Talon vanha-isäntä, Antti Laitila, n. 90 v., kertoo myös kuulleensa, että niille paikoin, missä löytö tehtiin, olisi haudattu ihmisiä silloin kun kirkkoa ei ollut lähempänä kuin

Karkussa. Paikalla onkin kyllä ollut haudantapaisia kuoppia, mutta kertoja arvelee näiden olleen »eteläxnaalaisten» naurishautoja, - paikalla kun on muinoin ollut suuri huhta. Silloin kun Laitilan talo paikalle tehtiin, kasvoi huhdassa jo suuria tukkipuita. ') Kertoja Nestori Ala-Kuusijärvi, n. 69 v., Parkano, Sydänmaankylä. ') Kertoja Sergei Honkala, n. 50 v., Kihniö.

4) J. Torvelainen: Parkanon Kihniönperän asutusvaiheista, Suomen Museo VIII, s. 8.

Edellä luettelemamme kivikautisesineet ovat varmaankin ainoastaan vähäinen osa siitä, mitä aikojen kuluessa paikkakunnalta todellisuudessa on löydetty. Esineiden kuljettua jonkun aikaa kädestä käteen on maa voinut saada ne uudelleen haltuunsa. Useat »ukonvaajat» ovat voineet myös loitsijain käsissä hävitä teille tietymättömille. kun nimittäin kansalta oli kadonnut tieto kiviesineiden alkuperästä, alkoi se luulla näitä yli-inhimillisen työn tuotteiksi. Nähdessään salaman iskevän puun, hajalle käsitti se tämän olevan mahdollista vain siten, että »ukkonen» käyttää tähän vaajaa - aivan samoin kuin ihminenkin sitä käyttää puita halkoessaan . Näin ollen, koska »ukonvaajan» arveltiin olevan yli-inhimillistä alkuperää, luultiin sen omaavan myös yli-inhimillisiä voimia ja siis olevan erittäin sovelias loitsutarkoituksiin. Hämeenkyrössä kerrotaan erään talon vaarin pitäneen talon maalta löydettyä »ukkosen vajaa» kylvinvakassaan kylvämässä ollessaan. Myöskin kaskenpolton yhteydessä sitä sanotaan mainitulla seudulla käytetyn. Uskottiin, että kun sillä piirtää kolme kertaa kaskeksi aiotun alan ympäri, ei tarvitse pelätä tulen tekevän tuhoja tällä tehdyn piirin ulkopuolella.

Vert. J. Torvelainen: Parkanon Kihniönperän asutusvaiheista Suom. Museo, VIII, s. 8.

Käsitys esiintyy paitsi Parkanossa myös Ikaalisissa. Vert. J. Lehtinen: Muinaisjäännöksiä Ikalisten kihlakunnassa. Suom. Muinaisrn.-Yhd. Aikak., VI, s. 127-128.

J. Lehtinen: Muinaisjäännöksiä Ikalisten kihlakunnassa. Suom. Muinaism.-'Yhd. Aikak., VI, s. 107.

»Ukonvaajan» käyttö loitsutarkoituksiin tulee ilmi myös eräissä valkean kiinniottosanoissa. Loitsu, joka alkaa säkeillä:

Tulta iski Ilmamöinen

Väinämöinen välkytteli

keskellä merikiviä

päättyy sanoihin:

amen kuin olis u k o n k i v i joukos

Erään vanhan loitsuvihkon mukaan, joka kuuluu op. J. Kannolle Peräseinäjoella.

Pakinaa Kihniöltä», kirj. nimim. Sakeus. Aamulehti v. 1929, N

Varsinaisia kivikauden a s u i n p a i k k a 1 ö y t ö j ä saviastian palasineen ei paikkakunnalta tunneta, mutta kaikesta päättäen on sellaisia paikkakunnalla ollut. Tyypillinen kivikautinen asuinseutu on mielestäni Tarsian talon tienoo Kihniöllä. Kuten oheenliitetystä karttakuvasta näkyy, sijaitsee talo kapealla kannaksella Tarsianjärven ja Syväjärven välillä. Näillä tienoin jos missään, olivat sopivat kalastusmahdollisuudet sekä mainituissa että muissa lähellä olevissa kalarikkaissa pikkujärvissä ja niitä yhdistävissä kapeissa luomissa. Tarsiajärven rannalta on löydettykin, paitsi edellä mainittua kivitalttaa hiilimuran kera, myös jonkinlaisia ehkä kivikauteen viittaavia asuinsijojen jätteitä. Siinä Aamulehden kirjoitelmassa, jossa puhutaan aikaisemmin mainitusta kiviesinelöydöstä, sanotaan nimittäin lisäksi: »Maanomistaja ja muutkin paikkakuntalaiset tietävät lisäksi kertoa järven rannalla tavatun muutamia miespolvia takaperin kodanlattian s.o. kovaksi tallattu likainen maa ja kivistä ladotun lieden jätteitä. Näitä jätteitä ei nykyään enää ole maanpinnalla tavattavissa, sillä ne ovat joko vajonneet hiekkaan tai ovat ymmärtämättömät ihmiset ne tuhonneet» . Kun kivikauden asukkaat sijoittivat mielellään juuri rantahietikoille ja kun mainitun liesipaikan läheltä on kivikautislöytöjäkin tehty, viitannevat edellämainitut tiedot - asuinpaikkalöytöön. Parkanon Sydänmaankylän Kuusijärven rannoilla näyttää myös olleen ikivanhaa asutusta. Mainitun Kuusijärven rannalta sanotaan löytyneen ojaa kaivettaessa kekäleitä noin metrin syvyydestä maasta. Löytöpaikalla sanotaan olevan »ruuppa-» eli suomaata, ja tehtiin löytö noin 20 sylen päässä järven rannasta. - Asuinpaikkalöytöihin viittaavat myös luettelossa mainitut, paikkakunnalta löydetyt hioinkivet.

Varsinaista p r o n s s i k a u d e n asutusta ei Parkanossa enempää kuin muuallakaan koko ylä-Satakunnassa ole nähtävästi ollut lainkaan, mikäli löytöjen täydellisestä puutteesta Normarkun kelttilöytöä lukuunottamatta - voi päätellä. Tämän Satakunnan löytöjen edellyttämän pitkän aukon asutusketjussa otaksuu prof. A. M. Tallgren olevan selitettävissä seuraavalla tavalla:

»Voisi otaksua», lausuu hän, »että häviävä kivikauden asuinpaikkakulttuuri on vetäytynyt pohjoiseen Hämeenkankaan taakse, ja että pronssikauden asuinpaikka (?) kulttuurille kai luettava Normarkun keltti on lounaisin haaraus kulttuurista, joka sisä-Suomessa jatkuu samanluontoisena kuin aijemmin kivikaudella, Satakunnassakin, vaikka sisä-Suomenkin asuinpaikkakulttuurin kannattajat jo käyttivät jossain määrin pronssia.

Tässä tapauksessa olisi siis Satakunnan kivikautinen väestö edustanut asuinpaikka- eli kalastajakulttuuria joka syystä tai toisesta vetäytyi sisä-Suomeen v. 1500 vaiheilla e.Kr. Pronssikauden kansa, joka harjoitti maanviljelystä, sen sijaan olisi saapunut muualta v. 800 vaiheilla e.Kr. sattumalta ent. kivikautisen viljelysalueen keskusseudulle.

Tietysti tuollainen asiantila on mahdollinen, jatkaa hän, »ellei ehkä voi todistaa, että kivikausi Satakunnassa on jatkunut nuorempaan pronssikauteen asti ja vasta silloin vähitellen muuttunut pronssikauden viljelyksi. Kivikauden selvittely ei kuitenkaan ole mahdollinen ilman Satakunnan kivikauden materiaalin perinpohjaista seulomista.»'

Pronssikaudesta r a u t a k a u t e e n siirryttäessä on Satakunta yleensä muuhun Suomeen nähden aivan erikoisessa ase~massa. Satakunnasta on nimittäin löytöjä sekä esiroomalaiselta että roomalaiselta aikakaudelta, joten voi otaksua asutuksen jatkuneen täällä yhtämittaisesti pronssikaudesta rautakauteen. Parkanosta ovat löydöt kumminkin toistaiseksi myös rautakaudelta perin niukat. Rautakauteen voinee kuulua eräs Parkanon Lapinnevan kylässä tehty löytö; Mainitun kylän Rumalan maalla on Harjulamminpakka niminen vähäinen mäentönkämä. Täällä on useita kiukaan raunioita, jotka kuitenkin ovat vallan puretuita. Yhdestä mainitaan löydetyn muutamia raudan tahi oikeammin, ruosteen kappaleita, jotka olivat olleet puukkomaisten keihäänkärkien muotoisia vaan hajonneet käsissä.

Vuorijärvenkylän Isoviidan maalla, Pirttiluoman haaran salossa, on löydetty runsaasti »viittä jalkaa» korkea kiviraunio, josta hajoitettaessa on löydetty pari kokonaan ruosteensyömää keihäänkärkeä sekä ihmisen sääriluut ja pääkallo. - Saman kylän Vanhantalon maallakin on tavattu samanlaisia kiviraunioita, vaan niistä ei tiedetty mitään löytyneeksi.

A. M. Tallgren ja Änna-Lisa Lindelöf: Satakunnan pronssikausi, Suomen Muinaism-Yhd. Aikak. XXVII, s. 172.

Sama teos, s. 171.

J. Lehtinen Muinaisjäännöksiä Ikalisten kihlakunnassa. MuinaismYhd. Aikak. VI, s. 130---131.

Vert. myös edellisen teoksen s. 166 ja 194.

Kihniön Korhosjärven eli Kihniöjärven luoteiskulmalla, missä Kinnarinlahti tunkeutuu mantereeseen mainitaan hävitetyn peltoja tehtäessä suuri joukko »lapinkiukaita» sekä löydetyn monenlaisia esineitä, m.m. avaimen muotoinen esine ruskeasta kiiltävästä metallista.')

Kihniöllä Tarsian talossa ikivanhan aitan 1) seinustalla on syvennyksillä varustettu, noin kyynärän mittainen laakakivi. Kaiken todennäköisyyden mukaan on tämä pakanuuden aikuinen uhrikivi.Nerkoonkylässä olevan ikivanhan Hietasen talon entiseltä asuintontilta,

Autiaho nimiseltä paikalta (noin kilometrin pääs sä talon nykyiseltä paikalta kaakkoon) kerrotaan myös löydetyn pari syvennyksillä varustettua kivilaattaa. 'Kertoja itse arveli niiden olleen tuon muinoin rikkaudestaan kuulun Hietasen talon tarunomaisten kupariporttien aluskiviä. Viitaten Tarsian uhrikiveen voinee kumminkin päätellä näiden mahdollisesti kuuluneen samaan luokkaan kuin tämäkin..

Juho Torvelainen: Parkanon Kihniönperän asutusvaiheista. Suom.

Maseo VIII, s. 8---9. -

Aitan seinään on piirretty vuosiluku 1271. Alunperin on vuosiluku

ollut merkittyna kirjainnumeroilla, mutta niistä ei enään saa selkoa. Ilmansyömät» syvät uurteet kovassa honkapuussa todistavat kyllä aitan vuosisatoja kestäneestä ijästä, mutta on aitta kumminkin epäilemättä myöhempää alkuperää kuin mainittu vuosiluku edellyttäisi.

Tällaisia kivisyvennyksiä, joita tavataan paitsi Suomessa myös muissa Europan maissa - jopa Europan ulkopuolellakin, on Ruotsista tavattu kivikauden ja pronssikauden hautalöydöistä ja luullaan niiden käytön tämän vuoksi olleen yhteydessä vainajille suoritettujen uhrien kanssa. Ruotsissa tällaisia uhrikivä mainitaan käytetyn jopa nykyaikoihin asti.') Suomessa on uhrikivä tavattu kaikkiaan pari, kymmentä kappaletta ja ovat ne nähtävästi kokonaisuudessaan esihistoriallista perua.2-) Ne ovat joko luontaisia kiviä tai sellaisia, joissa syvennykset ovat ihmiskäsin muovailtuja. Tarsian uhrikivi kuuluu tähän jälkimmäiseen ryhmään. Olen maininnut tämän rautakauden löytöjen joukossa, koska useimpain maamme uhrikivien arvellaan olevan peruisin tältä ajalta ja koska mitään suoranaista tietoa ei ole siitä, että niitä olisi ainakaan histo~ riallisena aikana tehty.3) Panemme muuten merkille sen seikan, että uhrikivi esiintyy juuri Kihniön perukoilla. Sinne on nimittäin suuntautunut asutusvirtaus Lempäälästä, kuten paikkakunnalla vielä elävät asutustarinat todistavat. Niinpä esim. juuri tuon ikivanhan Hietasen talon ensimmäisten asukkaiden sanotaan tulleen Lempäälästä. Tämä asutusvirtaus, joka sinne on nähtävästi tullut Kurun-Näsijärven reittiä 4) on puolestaan välittömästi yhteydessä sen seudun kanssa (Vanajan tienoilla), mistä on löydetty huomattava joukko uhrikiviä pieneltä alueelta, kuten selviää prof. A. M. Tallgrenin piirtämästä uhrikivien löytöpaikkoja esittävästä kartasta.

Oscar Almgren: Sveriges fasta fornlämningar frän hednatiden, s. 50.

2) A. M. Tallgren: Suomen esihistorialliset ja ajaltaan epämääräiset kiinteät muinaisjäännökset, s. 66.

Edellinen teos, s. 69.

Vert. prof. V. Voionmaan tutkimusta: Näsijärven seutujen asutushistoriasta. Tamp. Hist. Seuran julkaisu. I. Tampere.

Pidetään todennäköisenä, että uhrikivet ovat läntisen kulttuurivirtauksen tuotteita, koska suomalais-ugrilaisten kansojen uskonnoissa ei tunneta piirteitä, jotka liittyisivät uhrikuoppiin. Käytetty niitä kyllä on meidänkin maassamme uhritarkoituksiin. Niinpä on Räisälän uhrikiven ... juurella olevaan lokeroon ollut tapana uhrata lehmän ensimmalnen pihkamaito ja naisen maito - siis palvonta ollut yhteydessä hedelmällisyyskultin kanssa.'Tarsian talossa ei perintätieto ole säilyttänyt muistoa siitä, että kiveä olisi uhritarkoituksiin käy Parkanojärven itäpuolella Kellarikankaalla oleva »aarnihauta» voinee myös tässä yhteydessä tulla mainituksi. Tämän kiviröykkiön sanotaan olevan korkeahkolla louhikkoharjanteella noin puolen kilometrin päässä pienestä Karhujärvestä pohjoiseen. Kiviröykkiötä on keskeltä avattu noin parin metrin syvyyteen, mutta pohjaa ei kuulu sittenkään löydetyn, vaan pyöreistä kantokivistä tehty latomus näyttää yhä jatkuvan.

A. M. Tallgren: Suomen esihistorialliset ja ajaltaan epämääräiset kiinteät muinaisjäännökset. s. 68.

Kertoja Arvid Lahtinen, n. 55 v., Parkano, Alaskylä. - Jonkun matkan päässä »aarnihaudasta» itä-koilliseen on nevan keskellä kallio, jota kutsutaan. Kirkkokallioksi.

- Kun vielä mainitsemme pari Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvaa soikeata tuluskiveä, ei meillä ole tämän ajan löydöistä enempää kerrottavaa. J ä 1 t ä ä n e p ä m ä ä r ä i s i s t ä kiviröykkiöistä on jo muutamia tullut mainituksi. Teemme niistä tässä yhteydessä Alaskylässä Mustalahden talon maalla on kaksi hiiden kiuasta. Kerrotaan, että toisesta löydettiin aikoinaan »erittäin merkillinen kivipiippu», jonka molemmin puolin oli ihmisen kuvan muotoiset kaunistukset. Se on kuitenkin joutunut jo aikoja sitten hukkaan . »Jättiläisen kiukaita» sanotaan olevan Sydämnaankylän Kortteusjärven itärannalla Talasniemessä, sekä sitä vastapäätä järven toisella rannalla n.k. »Möksän alan» kohdalla. Mainitun Kortteusjärven pohjassa Salakosaari nimisellä paikalla sanotaan myös olevan noin 100 metrin mittainen, pari metriä leveä ja kyynärää korkea kiviraunio noin kyynärää syvässä vedenpinnan alla. Kansa sanoo tämän syntyneen siten, että jättiläiset ovat aikoneet tehdä tästä sillan järven toiselle puolelle. Sydänmaankylässä, Mettomäen uudistilasta likimain kilometrin päässä lounaaseen on myös jonkinlainen jättiläisen kiuas». Nyttemmin on tehty maantie kivilatomuksen yli, mutta senläpileikkausta näkee vielä usean metrin pituudelta maantien ojan kohdalla. Sydänmaankylän Kuusijärven itärannalla, Halmelan talon maalla, korkeahkolla louhikkomäellä on niinikään suurehko 1 kivikumpu. Mainittu kivikumpu, joka näyttää kantokivistä tehdyltä, on leveydeltään noin 30 metriä. Kiviä näyttää ainakin keskikohdalla kumpua, mistä paikkakuntalaiset sitä ovat uteliaisuudessa avanneet, olevan noin parin kyynärän vahvuudelta. Kuopan pohjalta sanotaan löytyneen pahalta haisevaa sinelehtävää kuonaa.1) Kumpua ei ole tarkenumn tutkittu.

Vert. Gustaf Retzius: Finska kranier, s. 150-1.

J. Lehtinen~ Muinaisjäännöksiä Ikalisten kihlakunnassa. Suom. Muinaism-Yhd. Aikak. VI, s. 131. - Edelliseen liittyy vielä huomautus samalla sivulla: »Samanlaisia kiukaita sanottiin olevan myöskin Linnan ja Kuusijärven kyläin maalla - Sydänmaan kylässä Takaviidan talon tiluksilla on »kivinen uuni», vaan ei siitäkään hajoitettaessa ole mitään löytty.»

Tiedot mainitun järven rannalla olevan Kortteuden talon asukkailta.

»Jättiläisten kiukaista» tahdotaan joskus erottaa jyrkästi n.k. »lapinroukkiot» Tätä eroa ei kumminkaan varsinainen kansa tunne, vaan käyttää vaihtoehtoisesti milloin mitäkin nimitystä.Joku voi käyttää tällaisesta kiviroukkiosta nimitystä »jättiläisen kiuas», joku toinen voi kutsua sitä »hiiden kiukaaksi» tai »lapinraunioksi». Tämä onkin luonnollista, koskapa kansa ei voi huomata roukkioissa mitään erikoisia tunnusmerkkejä, joista se voisi ne tuntea.

Kertoja Taavetti Yli-Kuusijärvi, Parkano, Sydänmaankylä.

Näin tekee esim. Castren, joka arvelee edellisten olevan ruotsalaisen asutuksen pystyttämiä, koskapa sellaiset rauniot ovat yleisiä Ruotsissakin ja koska niitä täällä löytyy etupäässä rannikolla. - Valvoja 1882, s. 376-377.

Toisistaan varsin poikeavia ovat tutkijainkin määritelmät mainituista asutusjäännöksistä. - D. Skogman, joka jo 1860 luvulla on kyseessä olevia seutuja tutkiskellut, mainitsee Parkanosta seuraavat lapinrauniot

Laurikaisen talon maalla kaksi;

Lammin talon maalla kolme;

Viinikan talon maalla, Kairolammin järven rannalla kaksi;

Mustalahden talon maalla kaksi;

Pappilan talon maalla yksi;

Lehtijärven talon maalla monta;

Kruunun metsällä, Kankarijärveltä virstan verran koilliseen yksi.

J. Torvelainen puolestaan mainitsee lapinroukkiota olevan Nerkoon järven rannalla Huutoniemessä ja Hellanniemessä, »josta vieläkin silloin tällöin sanotaan aarnitulla nähtävän», sekä Kihniöjärven pohjoisesta päin pistävän Lapinniemen kärjessa. Vatajan ja Kuivasen välisessä metsässä pitäisi niinikään olla lapinkiukaita ja niissä »häränsarvellisia» kultaa

Vert. Gustaf Retzius: Finska kranier, s. 150.

D. Skogman: Kertomus matkoiltani Satakunnassa muistojuttuja keräilemässä: Suomi, toinen jakso, 2, s. 155.

Juho Torvelainen: Parkanon Kihniönperän asutusvaiheista, Suomen Museo VIII, s. 10. - Kihniönjärven Kinnarin lahden rannalla tavatut »lapinkiukaat», katso edellä, s. 105.

Monet näistä »lapinraunio»-nimellä kulkevista kiviröykkiöistä ovat epäilemättä varsin myöhäisiltä ajoilta. Tähän tulokseen on tullut m.m. ruotsinmaalainen prof. Gustaf Retzius, joka jo kesällä v. 1873 kävi näitä tutkimassa yhdessä prof. Chr. Lov6nin ja lääket. toht. Erik Nordensonin kanssa. Parkanon »lapinraunioita» koskevista tutkimuksistaan antaa hän seikkaperäisen kuvauksen Finska Kranier teoksessaan sivuilla 150-151. Tässä hän m.m. huomauttaa, mitenkä he matkallaan Suomessa kiinnittivät huomiotaan kaikkiin tapaamiinsa muinaisjäännöksiin, ja erikoisesti juuri lapinraunioihin (»lapprösena»), ja kuinka heille monin paikoin oli ilmoitettu, että sellaisia piti löytyä P a r k a n o n pitäjässä. - Tutkimuksistaan, joita he sitten täällä L a p i n n ev a n alueella tekevät, hän kertoo seuraavasti: »Me löysimme täällä kivenheiton päässä toisistaan kaksi röykkiötä, joista toinen, jonka valokuvasimme, näytti epäilyttävämmältä, ja sentähden sen ensin tutkimme. Se oli muodostettu suurista ja pienistä mukulakivistä, joita, oli epäjärjestyksessä heitelty noin kolmen metrin pituiseen, 2-3 metrin korkuiseen kasaan. Raivattuamme kivet pois löysimme niiden alta vain koskemattoman kangashiekkakerroksen ei mitään ihmisten jälkiä. Toisen kiviröykkiön muodostivat pienehköt mukulakivet, ja se oli melkein neliskulmainen, kolme metriä pitkä, yhden metrin korkuinen. Tämä jälkimäinen röykkiö sijaitsi noin 100 M2 suuruisen nelikulmaisen avonaisen paikan luoteiskulmassa, jota reunustivat maan pinnan tasalla olevat lahonneet hirret. - Heittelimme pois ylimmän mukulakivikerroksen ja kohtasimme syvemmällä röykkiössä kerroksen suurempia mukulakiviä, jotka ympäröivät suorakaiteen muotoista santaa ja maata täynnä olevaa kuoppaa. Tätä kuoppaa kaivettessa löytyi muutamia puuhiiliä ja palaneita kiviä, mutta ei mitään muuta merkkiä ihmisten muinaisesta täälläolosta, ei mitään työkaluja tai muuta sellaista. Syvemmälle kaivettaessa kohtasimme, suunnilleen suurien kivien alimman pinnan tasalla koskemattoman kangashiekkakerroksen. Tässä oli meillä selvästi stiomalaisen tuvan jätteitä, todennäköisesti pirtin, jonka alimmat seinähirret neliönä vielä olivat lahonneena maassa ja jonka nyt rappeutunut uuni röykkiö oli. Ensin mainittu röykkiö oli otaksuttavasti ollut saunan uuni, sillä saunahan on jokaisen suomalaisen asumuksen uskollinen seuralainen, tai saattoi olla myös riihen kiuas. Näidenröykkiöiden synnystä ei perimätieto paikkakunnalla tiennyt kertoa mitään. Niitä kutsuttiin yleensä »lapinraunioiksi», mutta eräs mies tuntui olevan viisaampi ja sanoi, että ne ovat peräisin »ison vihan» ajoilta, jolloin monet olivat paenneet metsiin saadakseen---siellä elää turvassa, piiloutuen näihin erämaihin vihollisjoukkojen tieltä. Perimätieto ei kuitenkaan tietänyt kerrassaan mitään kertoa siitä, että täällä ennen olisi ollut pirttejä.» - Kielteiseen tulokseen johtivat myöskin muut pitäjässä tehdyt tutkimukset - jopa siinä maarin,' että mainitut tutkijat tulivat siihen lopputulokseen, että mitkään tämänlaatuiset rauniot eivät voi olla lappalaisperuisia

Ketkä kannattivat tuota esihistoriallista viljelystä - siitä ei tarkastelunalaisen paikkakunnan enempää kuin koko muun Suomenkaan suhteen ole toistaiseksi varmoja tietoja olemassa. »Venekirveskansan» (s.o. niiden, jotka käyttävät veneen muotoisia kivikirveitä) arvellaan kuuluneen indoeuroppalaiseen kansanrotuun. Tämän rodun muistomerkkinä huomasimme Parkanostakin venekirveen kappaleen löydetyn. Mahdollisesti on esihistoriallisena aikana myös jo suomalais-ugrilaisia kansoja täällä liikuskellut. Niinpä arvellaan lappalaisten - eli saamelaisten, kuten he itse itseään nimittivät - jo silloin täällä liikuskelleen.

Edellämainittu teos, s. 151.

»För vär del blefvo vi därför fullt övertygade om, att detta slags rösen ingalunda härleda sig frägan lappfolket.»

M. G. Schybergsson: Suomen Historia, I, s. 7. Vert. myös Yrjo Koskinen: Nuijasota, 1 s. 35.

III. MUINAISESTA LAPPALAISASUTUKSESTA.

Kaukana menneisyydessä alkaneeksi~,oletettu lappalaisasutus jatkuu nähtävästi Satakunnassa'samoinkuin etelä-Savossa ja etelä-Hämeessäkin vielä kauas historialliseen aikaan saakka. Pohjois-Satakunnassa ja lähemmin määritellen juuri tarkastettavanamme olevalla seudulla se näyttää jatkuneen kauas uudelle ajalle asti.

Kun varsinaiset suomalaiset heimot arvattavasti nuorimman pakanuuden aikana (vv. 1100-1300) alkavat pohjois-Satakuntaan tunkeutua, täytyy lappalaisten heikompana rotuna vetäytyä pois varsinaisten eräreittien varsilta. Osa nähtävästi pakeni vesistöjä myöten pohjoista kohti Suupohjaan, osa vetäytyi Sydänmaalle, joksi erästä kolkkaa entisen Ikaalisen alueella kutsutaan. Tämä alue, joka on noin 4 penikulmaa kullekin taholle, sisälsi muinoin nykyisten Lapinnevan, Niininevan, Raivaluoman, Sydänmaan ja Vuorijärven kylien alueet Parkanosta, Kovelahden VälikyIän Ikaalisista, Jämijärven, Suurimaan, Sydänmaan- Kuusjoen, Tykköön ja Vihun kylät, koko Karvian pitäjän sekä Korvaluoman, Jämiänkeitaan ja Niinisalon kylät Kankaanpäässä . Koko luonto laajoine nevoineen muistuttaa tällä alueella suuresti Lapin luontoa, Wilh. Carlsson käyttääkin alueesta nimitystä »Lapinmaa». Myös G. Retzius mainitsee erään seudun Sydänmaalla, missä hän oli lappalaisasutuksen jälkiä tutkimassa, muistuttavan suuressa määrin Lapin luontoa

- »,verkligen ganska lapsk karakter». Gustaf Retzius: Finska kranier, s. 150.

.

Täällä antoivat uudet tulokkaatkin - suomalaiset - lappalaisten nähtävästi rauhassa oleskella. Mitäpä he olisivat tehneetkään noilla silmänkantamattomiin ulottuvilla keidasseuduilla. He lienevät olleet tyytyväisiä,un lappalaiset luovuttivat heille päävesireittien varret ja maksoivat kiltisti veroa väkevämmille naapureilleen. »Vasta sitte kuin Suomalaiset jo kauan aikaa olivat asuneet ja viljelleet Kankaanpään jokien ja järvien ja Jämijärven ympäristöjä, alkoivat he astua kerrotun Sydänmaan saloja silmäilemään ja parempia paikkoja niistä niittymaiksensa anastamaan.». Kauan kestikin, ennen kuin kirkonkirjat alkavat osoittaa tällä seudulla asukkaita olevan. Merkillepantavaa on, että esim. Kortteus mainitaan ensikerran kirkonkirjassa vasta v. 1751, Kirjanen v. 1764 ja Kuusijärvi vasta v. 1784 2) - vaikka perimätieto pitää esim. Kortteuden ja Kuusijärven taloja ikivanhoina. Niinpä esim. Yli-Kuusijärven vanhan savupirtin seinässä on vuosiluku 1529.

Lienevätkö talojen varhaisemmat asukkaat siis olleet kirkonkirjoihin merkitsemättömiä lappalais-pakanoita.

Lappalaisten haltuun jäänyt Sydänmaa, josta suomalaiset eivät siis näytä välittäneen, sopii sitävastoin hyvin juuri ensim-nainituille. Peurakeitaan nimi muistuttaa vielä siitä ajasta, jolloin villipeuralaumat vapaana näillä seuduin liikuskelivat.

Wilh. Carlsson: Entinen Ikalinen, siv. 35.

Edelläm. teos, siv. 60.

»Att renar för lcke längesedan - för ungefär 40 är sedan - funnits i denna trakt (mossens namn var peuronkeidas, reninossen) uppgafs med säkerhet af dess inbyggare.» Gustaf Retzius: Finska kranier, s. 150.

- J. R. Aspelin mainitsee viimeisten peurain jotka vahingoittivat maanviljelijäin laihoja tulleen Ilmajoen sydänmailla ammutuksi Kaarle MI aikana. Suomi, Toinen jakso, 9, s. 226.

Juha Salonen, Karvia.

Aivan pitkää aikaa ei ole vielä kulunutkaan siitä, kun viimeiset peurat täältä ammuttiin. Gustaf Retzius mainitsee peuroja olleen tällä keitaalla vielä n. 40 vuotta ennen hänen käyntiään siellä (mikä tapahtui v. 1873).3) Eräs 92-vuotias vanhus mainitsee niinikään peuroja olleen seudulla (Alkian keitaalla) vielä hänen isänsä aikana . Kuinka hyvin nämät Satakunnan ja Pohjanmaan rajaseudut yleensäkin peuranhoitoon soveltuivat, osoittaa se, että peuranhoidon kannattavaisuus näillä tienoin oli tullut aikoinaan myöskin kuningas Kaarle IX tietoon. Vuodelta 1607 on useita mainitun kuninkaan kirjeitä, joissa hän kehoittaa innokkaasti Pohjanmaan silloista voutia ynnä Korsholman peurankaitsijaa tiedustelemaan Ilmajoen erämaita (Ilmajoen raja ulottui ennen Hämeenkyrön entiseen rajaan Parkanon pohjoisosassa) ja asuttamaan niitä ruotsalaisilla, suomalaisilla ja, erittäin 1 a p p a 1 a i s i 11 a, jotka voisivat elättää itseään kaloilla ja peuroilla. »Vaan kun vouti myöhemmin ilmoitti, että erämaa jo suurimmaksi osaksi oli asutettu, missä pellon ja luhdanviljelys menestyi, moitti kuningas

tuota tointa, arvellen, että kun tuossa erämaassa metsänpeuroja kyllä löytyi, niin peuranhoito siellä.menestyisi. Sinne piti siis asetettaman Lappalaisia ynnä Suomalaisia, jotka Lappalaisilta oppisivat peuranhoitoa ja elättäisivät itseänsä metsänotuksilla, linnustamisella, kalalla ja peuroilla. Myöskin kruunun peuroja piti siellä pidettämän, joiden kaitsijat Lappalaiset

saisivat jyväeläkkeensä Korsholmasta. Maanviljelijät eivät saisi tuolla alalla nauttia ei metsän eikä vesien tuotteita, vaan ainoastaan peuranhoitajat, joille sen lisäksi annettiin 6 vuoden verovapaus». Parkanon Kihniönperällä mainitaan myös tällainen porolaidun olleen. Tämä porolaidun on ollut laaja. Juho Torvelainen mainitsee sen rajan tulleen Kurun »kureelta» Nerkoonjärven pohjoispäitse Rajalammille, siitä Kihniönjärven pohjoispäitse länttä kohti, kulkien Kuivasjärven luoteiskulmalta pitkin Kruununlukku-nimistä vedenjuoksua Karviaa kohden. »Kruunun porolaitumen vartijan» mainitaan asuneen nykyisen Peuramäki nimisen talon kohdalla olleessa mökissä.

J.R.Aspelin:Kokoelmiamuinaistutkinnonalalta. Suomi,Toinen jakso, 9 osa, s. 225-226.

Juho Torvelainen: Parkanon Kihniönperän asutusvaiheista; Suomen Museo VIII, s. 9. - Peuramäentalo on Kihniönjärven pohjoispuolella.

Kaarle IX:n mainittu toimenpide poronhoitajien asettamiseksi Ilmajoen erämaihin olisi siis edellämainitun tiedon mukaan ulottunut entiseen Parkanon alueelle asti. Missä määrin nämät toimenpiteet menestyivät ja mikä osuus niihin lienee ollut lappalaisilla, ei ole tiedossamme.

Kansan muistitieto Sydänmaalla näyttää vielä, joskin niukasti, kantautuvan lappalaisasutuksen aikoihin asti. Niinpä mainitsee eräs kertojal lappalaisilla olleen kodan Kortteusjärven rannalla ennenkuin~muita asukkaita oli paikkakunnalie tullut. Hän mainitsee lappalaisten eläneen kalastuksella ja linnustamisella ja ollen noitia. Tämän Kortteusjärven, jonka rannoille olemme jo edellä esihistoriallisessa katsauksessa maininneet »jättiläisten» kiukaitaan ja siltojaan rakennelleen, sanotaan olleen aijemmin erittäin kalarikkaan järven. Kopalla sanovat nykyiset Kortteuden talon asukkaat sieltä ennen kaloja avannosta ammennetun, mutta nyt kun järvi on laskettu, ovat kalat hävinneet pois. Järven läheisyyteen on ollut sopiva tie Pohjankangasta myöten, järvi kun on tästä vain noin neljän kilometrin päässä. Edellämainitusta Kortteusjärvestä noin viiden kilometrin päässä kaakkoon olevan Kuusijärven rantaman vanhasta asutuksesta on myös jo aikaisemmin ollut puhetta. Muistitieto kertoo, että tämän järven rannoilla on ennen ollut kaikenlaisia - p y s t y k o t i a la p p a 1 a i s m a 11 i i n. Eräs kertoja sanoo vaarinsa, joka oli syntynyt n. 1800-luvun vaiheessa, maininneen järven rannalla olleen kotarakennuksia, vaikkakaan mainittu kertojan vaari ei ollut niitä enää itse nähnyt.

Jooseppi Kallioharju, n. 70 v, Parkano, Sydänmaankylä. Nestori Ala-Kuusijärvi, n. 69 v, Parkano, Sydänmaankylä

Piirteitä, jotka viitannevat muinaiseen lappalaisasutukseen, on ehkä myös eräässä Karvian puolelta muistiinmerkitsemässämme tiedonannossa. Eräs kertoja mainitsee nimittäin »ensimäisen asukkaan» Karviaan tulleen suksilla (Ikaalisista päin) eväänään peuranlihaa ja aseinaan kivikirveet. »Peuranliha ja mettänroskat» olivatkin kertojan mukaan ensimäisten asukkaiden tärkein ravinto. He asuivat hirsistä tehdyissä saunoissa, »joissa oli eriskummalliset nurkat» ja lattiana paljas maa. »Kiviriitta loukossa» teki uunin virkaa. »Kun lähdettiin matkaan, otettiin lihareisi kiviriitasta, jossa sitä oli kuorrutettu ja kälävätty senverran, että sitä sopi kantaa». »Tällainen eväs oli tarpeen, kun lähdettiin kranniin, sillä matka oli pitkä», huomauttaa kertoja edelleen.

Kertoja Kaisa Virveli, n. 80 v., Karvia, Sarvelan kylä. Virvelin asukaat ovat hyvin pienikokoista väkeä ja kansa pitää heitä lappalaissukuisina.

Kertoan pojat osasivat elävästi kuvata alkeellisia metsästys~ ja kalastustapoja. - Lehmän sanoivat he muinoin suksista maksetun. - (Vert. Kalevala: »saukon maksoi sauvan varsi, sompa ruskean reposen»). - Liekö perheessä säilynyt perintönä joitain ikivanhoja lappalaismuistoja. Suku siirtynyt Ikaalisista Karviaan.

Aikain kuluessa ovat Sydänmaalle jääneet lappalaiset nähtävästi sulautuneet suomalaiseen väestöön. Muutamia Kortteusjärven tienoilla asuvia perheitä pitää kansa vieläkin »lappalaisina», kuinka tunnettu tämä käsitys laajemmissakin piireissä on ollut, sitä todistaa eräs Retziuksen lausunto.

Gustaf Retzius: Finska kranier, s. 149.

Mainittuaan -nimittain, että hän Suomeen tekemänsä matkan alussa oli useilta suomalaisilta asiantuntijoilta saanut tietää, että määrätyissä etelämpänä olevissa seuduissa vielä oli jälellä lappalaissukuja - hän jatkaa, että varmin seutu, missä näitä vielä voi tavata on Parkanon pitäjä Turun läänissä. Se tutkimus, jonka mainittu tutkija kyseessä olevalla Sydänmaalla sitten toimittaa, johtaa hänet kumminkin kielteiseen tulokseen. Hän mainitsee eräällä laajalla nevalla, joka todella erittäin suuresti hänen mielestään muistuttaa Lapin luontoa, olleen tosin ryhmän asukkaita, jotka tapojensa ja ulkonäkönsä puolesta kylläkin näyttivät kovin primitiivisiltä, ollen arkoja, kuten lunnonlasten tapa on, mutta lappalaisia hän ei myönnä heidän olleen. Kuultuaan sitten seurakunnan kirkkoherralta muutamista Kortteusjärven tienoilla asuvista torppariperheistä, että heidän lappalaisperäisyytensä tuskin lienee epäiltävissä, lähtee Retzius tarkastamaan heitäkin. Hän mainitsee tavanneensakin täällä yhden lappalaisena pidetyn henkilön, mutta tulleensa siihen käsitykseen, etLä tämä henkilö oli yhtä paljon suomalainen ja hämäläinen kuin seudun muutkin asukkaat. Mainitun miehen isän ja äidin mainitsee hän kerrotun olleen samaa tyyppiä kuin pojankin. Sen luulon, että mainitut henkilöt olisivat lappalaisia, olettaa hän johtuneen siitä, että nämät henkilöt olivat pienikasvuisia ja köyhyyden ja nälän vuoksi saaneet aran ja villiintyneen ulkomuodon. Kuten edellä esitetystä kuvauksesta selviää, on Retziuksen tutkimus, johon hän lausuntonsa perustaa; ollut kumminkin kovin hätäisesti suoritettu käsittäen esim. Kortteuden tienoilla vain yhden henkilön tarkastelun. Tämän vuoksi ei Retziuksen toimittamalle tutkimukselle voitane antaa sellaista todistusarvoa, että se kykenisi kumoamaan kansan keskuudessa elävän käsityksen näiden seutujen asukkaiden lappalaisperäisyydestä. Vain tarkempi antropologinen tutkimus voinee tämän kysymyksen lopullisesti ratkaista. Pian olisi tämä tutkimustyö suoritettava - jos mieli asiaan selvyyttä saada sillä ne muutamat perheet, joita vielä lappalaisperäisinä pidetään, voivat hajautua teille tietämättömille, tai jälkipolvet seuraavista avioliitoista toista sukuheimoa olevien kanssa menettää alkuperäiset rotuominaisuutensa.

Edelläm. teos, s. 150.

Vertauksen vuoksi mainittakoon, että Kuhmoisissa, Harmoisten kylässä, Kuokansyrjän pientilalla mainitaan myös olevan vielä sel1 västi lappalaistyyppistä väkeä. Maist, Yrjö Hukkisen antama tieto.

Vert. myös Kustaa Vaasan kirjettä vuodelta 1550, jossa huomautetaan, että Jäinsän pitäjän asukkaat valittavat Pohjanmaan lappalaisten (»Norrbottens lappar») ja savolaisten talonpoikain aiheuttavan heille ikävyyksiä. Tämä osoittaa, että lappalaisia vielä uuden ajan alussa Hämeessäkin liikuskeli. (Gustaf Retzius: Finska kranier, s. 149).

Muistot lappalaisista elävät kansan keskuudessa vielä myös kaikenlaisissa tarinoissa ja uskomuksissa. Eräs laajalle Pohjois-Satakuntaan levinnyt uskomus on se, että lappalaiset vievät noituutensa avulla linnut pohjoisille asumasijoilleen. Kerran tapasivat metsästäjät suuren lintuparven, jossa yksi linnuista näytti olevan muita suurempi. Ammuttuaan monta kertaa turhaan otti yksi joukosta hopeaa ja veisteli siitä lastuja pyssynpiippuun. Senjälkeen hän asetti pyssyyn kuulan, jonka sisällä oli ohranjyvä. Kun mies nyt ampui, putosi otus maahan, mutta muuttuneena miehen raadoksi. Silloin miehet huomasivat, että otus, jonka he lintuparvessa olivat tavanneet, olikin ollut lappalainen, vaikka linnun »hahmossa». Lappalainen oli onut kokoamassa lintuja viedäkseen ne pohjoiseen. Karvian puolella Tuulen kylässä Suomijärven rannalla oli niinikään ollut lintuparvi. Metsässä oli ollut hyvin pieni äijä, joka lähti lentämään ja vei linnut mukanaan. »Se oli se lapin äijä», mainitsi kertoja. Eräs henkilö oli niinikään nähnyt, kuinka »lintutroppi» oli ollut matkalla pohjoista kohden. Paljon oli ollut teeriä ja joukossa myös »pieni äijäkräksy», joka oli ollut puunoksalla lintuja ajamassa .- Erikoisesti pantiin tässä suhteessa merkille Pertunpäivä, metsästäjäin merkkipäivä. Jos tuuli sinä päivänä kävi pohjoista kohden, oli selvä merkkinä siitä, että lappalainen vei linnut.

Paitsi lintuja, luultiin lappalaisten vievän myös heiniä pohjolaan - ja näitä tuulispäässä. Kun kesällä oltiin heinänteossa ja huomattiin tuulen »pöllyyttävän» heiniä, arveltiin siinä olevan lappalaisen heiniä kokoamassa. Sen vuoksi heitettiin jollakin teräaseella, kuten puukolla tai kirveellä, tällaiseen kohtaan. Eräs mies oli kerran heittänyt puukkonsa mainitussa tarkoituksessa

tällaiseen tuulispäähän. Jonkun ajan kuluttua lähti hänen isänsä, eräs talonisäntä, Lappiin noitien tykö. Kun hänet täällä pantiin aterialle, tunsi hän poikansa puukon noidan pöydällä. Kun isäntä tällöin tiedusteli, kuinka se siihen oli joutunut, vastasi lappalainen: »sinun poikasi sen heitti minun reiteeni, kun mina siellä kävin.» - Oli paraillaan jouluaatto. Isäntä sanoi lappalaiselle: »nyt on jouluaatto ja kotona mennään vihtomaan, tarvitsisi olla kotona. »Lappalainen vastasi:» jos annat minulle sen mustan sonnin, joka on siellä navetan ovipielessä, niin minä vien sinut sinne.» Kun palkkiosta oli sovittu, tiedusteli lappalainen, tahtooko isäntä kiitää kotiin niin nopeasti kuin ajatus, valko niinkuin koirasteeri. Isäntä tahtoi kulkea kuin ajatus, ja niin lähdettiin matkalle. Matkalla »lullu» vähän »kravahti» kolmeen kirkontorniin, mutta onnellisesti ja ajoissa tultiin perille. Sonni, joka oli sovittu kyyltipalkaksi, päästettiin irti navetan ovipielestä, eikä isäntä sitä sen enempää nähnyt. Sonni vain kerran »mörähti» mennessään.

Kertoja Ivar Alanen, n. 68 v., Parkano, Alaskylä.

Juha Salonen, n. 92 v., Karvia.

Kertoja Jooseppi Kallioharju, Parkano, Sydänmaankyläi

Kertoja Ivar Alanen, n. 68 v., Parkano, Alaskylä.

A. Warelius: Bidrag till Finlands kännedom i ethnografiskt afseende, s. 60.

Tämä tarina on yleisesti tunnettu Satakunnassa ja sitä kerrotaan monin muunnoksin - jotkut mainitsevat vielä talonkin, jonka isäntä muka tällä Lapin matkalla oli ollut. Tarinan on tuntenut myös jo A. Warelius, joka paikallistuttaa sen jonkunverran muunnetussa muodossa Kokemäenjokilaaksoon .

Muinaiseen lappalaisasutukseen arvellaan myös lappi-liitteisten paikannimien viittaavan. - On kyllä esiintynyt muutamia tutkijoita, kuten ruotsalainen G. v. Duben, jotka pitävät todennäköisenä, että useimmat suomalaiset lappi-liitteiset sanat eivät ole missään yhteydessä lappalaisten kanssa - väittäen että lappi sana merkitsisi vain samaa kuin 1 o p p i s. o. j otakin äärimmäistä paikallisessa merkinnössä. Merkinnön lappalaiset=1 o p p i 1 a i s e t on omaksunut myös esim. A. Warelius, vetämättä siitä kumminkaan samaa johtopäätöstä kuin G. v. Dtiben, jonka esittämän käsityksen näyttää myös Gustaf Retzius omaksuneen.

Tarkastettavanamme olevalla alueella on lappi-liitteisiä paikannimiä: Lapinniemi Kihniöjärven pohjoisrannalla, Lapinniemi Nerkoonjärven pohjoisrannalla ja Lapinneva samannimisessä kylässä. Muista paikannimistä ansainnee tässä yhteydessä tulla mainituksi: H i i t t a n joki Kihniöllä Tarsian lähellä (Hiidda=lappalaisten jumala), Luppalammi Nerkoonkylässä, Kotamäki Kortteusjärven lähettyvillä, Kotajärvi Sydämaalla, Jäkälämäki Vähä-Kivijärven rannalla, P e t r o n h ti h t a eräässä kohden kruununmaalla ja Munkkimäki Kortteusjärven itärannalla. Viimeksi mainitun nimen suhteen tahdomme viitata A. Wareliuksen ja J. R. Aspelinin munkkinimeä koskeviin tiedonantoihin. »Munkkilaiset och Paavilaiset (Päfvefolk, katoliker) hafva i reformationstiden i folkets tanke sjunkit till likhet med P a k a n a t (hedningar) och halfonda väsenden, till hvilka man i sydligare trakter ocksä räknar Lappalaiset; och alla dessa f ö rv e x1 asvanlingen sinsemellan», kertoo A. Warelius.

Gustaf Retzius: Finska kranier, s. 149.

A. Warelius: Bidr. till Finlands kännedom, Suomi 1847, s. 56.

Gustaf Retzius: Finska kranier, s. 148---149.

A. M. Castren, Nordiska resor och forskningar, Bd I, s. 114.

Nimi soveltuukin hyvin metsästäjä- ja kalastajalappalaisten antamaksi, sillä lapinkielinen lubba lubna, 1uma merkitsee lintu- ja kalaparvea.

J. A. Friis: Ordbog over det ~appiske sprog, s. 407, 399.

1) A. Warelius: Bidr. till Finlands kännedom, s. 51. aLviitta.

7 ) Edell. teos, s. 51.

Panemme edelleen merkille myös sen seikan, että Jämsässä kutsutaan lapinraunioita nimellä »Munkkilaisten muurit», ja Keuruulla A. Indreniuksen maininnan: »Om det folk.

som. här bott innan nägra hemman blifvit uppodlade, hafva Keuruboerna nog oredig kunskap nu förtiden. D e k a 11 a d e m Lappalaiset och Munkkilaiset.»

»Töysässä,puhuttiin», mainitsee J. R. Aspelin, »pienistä Muukilaistervahaudoista», ja edelleen: »Töysän puolella puhutaan Muukilaisten nimellä j o s t a k i n k a n s a s t a». Tähän lisää J. R. Aspelin muistutuksen: »Luultavasti on tuo nimi muodostelma tavallisemmasta Munkkilaisnimestä, joka esim. tavataan Jämsässä. Kun munkkilaiset ja lappalaiset siis näkyy rinnastettavan, voinevat edellämainitut Töysän pienet tervahaudat Tolmin seuduilla olla lappalaisperuisia ja samoin Munkkimäki Kortteusjärven rannalla Parkanossa olla muistona nimestä, jolla suomalaiset sillä mäellä asuvia lappalais-pakanoita ovat ehkä joskus nimittäneet. Merkillepantavaa on nimittäin, että tämä Munkkimäki esiintyy juuri sen talon - Kortteuden - alueella, jossa kansa v i e 1 ä k i n mainitsee lappalaisrotuista väkeä asuvan, kuten aiemmin jo olemme esittäneet.

A. Indrenius: Anmärkningar om Keuru Sockens fordna och närvarande tillständ. A. Wareliuksen lainaus tästä: Bidr. till Finlands kännedom, s. 55.

J. R. Aspelin: Kokoilemia Muinaistutkinnon alalta. I: Etelä-Pohjanmaalta. Suomi, Toinen jakso, 9 osa, s. 177.

Edell. teos, sivu 178. - Huom. myös samalla sivulla maininta muukilaisten rajamerkeistä, jotka käyvät erään peuranhauta-harjanteen poikki.

Vert. myös A. M. Tallgren: Suomen esihistorialliset ja ajaltaan epämääräiset kiinteät muinaisjäännökset, s. 105, missä puhutaan Kaukolan M u u k i nsillasta ja Taipalsaaren Munkkilaisten rivistä lapinpatojen toisintoniminä.

Tarkastelun alaisen seudun lappalaisasutuksen valaisemiseksi ansainnee myös eräs Karvian puoleista lappalaisasutusta koskeva tiedonanto tässä tulla mainituksi. »Karviassa», mainitsee J. Lehtinen, »tarkasteli M. A. Castren useampia kiviraunioita, joita löytyi L a p i n 1 a k s o nimisen nevan pienissä saarissa. Niitä sanottiin milloin Hiitten kiukaiksi, milloin Lapinraunioiksi. Siellä myöskin puhuttiin roukkiosta, jossa sanottiin olevan selviä seinäin jälkiä; siinä oli Tuorin kuvaa säilytetty ja palveltu. Sen likellä oli Tuorila niminen talo. Mahdotonta ei liene ajatella, että tässä olisi viittaus lappalaisten »seita»-jumalankuvaan.

Tuori-nimi on ilmeisesti asetettava yhteyteen skandinavisen Tor-nimen kanssa.

J. Lehtinen: Muinaisjäännöksiä Ikalisten kihlakunnassa. Suomen Muinaism.-Yhd. Aikak., VI, s. 133. - Lauseparret: »Puhetta tulee kuin lapin kapasta», »Kiroo kuin lappalainen», ansainnevat myös tulla mainituiksi.

Lappalais-asutuksen muistoista puhuessamme tahdomme lopuksi vielä viitata erääseen Pohjois-Parkanosta tehtyyn löytöön. Matkuslammin rannalla olleen vanhan kalamajan alta mainitaan nimittäin löytyneen »ahkionrauska». Tekisi mieleni kuvitella, että tämä lappalaisille ominainen kulkuneuvo on aikoinaan kuulunut jollekin tämän häviämässä olevan rodun viimeiselle edustajalle »Satakunnan Lapissa».

IV. HIISISTA.

Syrjäisen saloseudun asukkaalle ei metsä vieläkään ole kuollut korpi, jossa ainoastaan metsän riistaa - ja sitäkin yhä harvenevassa määrässä - asustaisi. Kansan mielikuvitus elävöittää sen vielä tänäkin,päivänä samoilla olennoilla kuin vuosisatoja sitten. Ketterä viheriähameinen, valkopuseroinen ja keltakiharainen metsänpiika nähdään vieläkin silloin tällöin erämaan polkuja taivaltamassa ja kansan lapsi jättää vieläkin nuotiotulensa sammuttamatta, jotta tämä hänen suosikkinsa ja hoivaajansa eksymyksen sattuessa pääsisi sen ääreen lämmittelemään.

Näin puetun »metsänpiian» kertoo eräs henkilö seudulla tavanneensa.

Vielä voi yksinäinen matkamies havaita noidannuolien kuin palavien päreiden suhahtelevan ohitseen yön pimeydessä tai nähdä sinertävien aarnitulien palavan kätkettyjen aarteiden yllä. Vielä matkii kielevä liekiö - kammoa herättävä paholaislintu - metsämiesten pu heita ja puhaltaa sammuksiin heidän nuotiotuliaan.' Vielä voi yksinäisen metsälammin vesi joutua kuohuksiin järven haltioitten taistelusta, kun kodittomaksi jäänyt kuivatun järven haltia pyrkii toisen haltian alueelle - tyyntyäkseen taas entiseen rauhaansa senjälkeen kun vedenhaltiat ovat riitansa sopineet ja järven alueen kahteen haltiapiiriin jakaneet. Vielä kulkee »para» kateen ihmisen jäljessä, hyppelee »mustan tervaleilin» muodossa kotiin palaavien lehmäin utareissa - tai käy mustan rakkikoiran hahmossa naapurin navetassa varkaissa tuoden saaliinsa oman emäntänsä maitoastiaan. Eivät myöskään h i i d e t enempää kuin heidän toverinsa jättiläisetkään ole vielä kuolleet; - ne ovat vain siirtyneet melskeisistä asutuskeskuksista siintävien salojen autereiseen rauhaan. Siellä ne vielä elävät varsin vereksissä voimissa - kuten seuraavista, viime kesänä muistiin merkitsemistäni tarinoista selvinnee.

»Hiiden väen» tapaamme pohjois-Satakunnan tarinoissa useimmiten matkustamassa. Matkustaminen tapahtuu moninaisilla tavoilla, mutta yhteistä näyttää olevan aina se, että se tapahtuu kilisevien kulkusien, »hilinän», soiton, tai muun melun keralla.

- Eräs mies tuli kerran yösydännä myllystä. Hän kuuli merkillisen äänen. Oli kuin satoja pieniä kulkusia olisi soinut, mutta mitään ei näkynyt. Viima vain kävi, kun joukko ajoi ohi. Mies väistyi sivutielle ja antoi »hiilen väen» mennä ohi. - Hän arveli nimittäin, että hänet olisi hilvattu, jos hän olisi mennyt eteenpäin.

Kertoja Joos eppi Kallioharju, n. 72 v., Parkano.

- Muuan mies kohtasi kerran jouluyönä Valkealla keitaalla naisen, joka ajoi mustalla, suurella hevosella. Monet kulkuset soivat, kun hatulla varustettu »krollapäänainen» ajoi ohi. Kun mies katsoi taakseen, ei vastaantulijaa enää näkynyt; - »oli kai hiilen väkee», arveli kertoja.') Eräänä kuutamo-iltana joulun aikaan näki muuan talon väki Sydänmaalla »hiilen väen» tulevan Lahoon talosta päin ja kulkevan Kuusijärven yli luoteeseen Kirjasjärveä kohden. Päätön, musta hevonen veti talaiskuorman tapaista joukkiota, Tiukuja oli paljon ja reestä kuului kuin pienten koirain haukuntaa, - Käenkoskella sijainneen vanhan jalkamyllyn mylläri oli nähny kuinka »hiilen väki» ajoi päättömällä hevosella tiukujen helistessä, pienten koirain haukkuessa ja kuskipenkillä istuvan miehen viulua soitellessa koskeen - sinne kadoten. - Mylläriä ei hilvattu vaikka katselikin kulkuetta . - Erään kerran tuli hiiden väkeä Kuivasjärvellä kirkkovenettä vastaan. Hiiden väki ajoi harmaalla hevosella sumussa olevaa selkää myöten - mutta sumu halkesi kahtia hiiden väen tullessa. Perämies (Kuivaston Mikko) ei puhunut soutamassa oleville naisille mitään hiiden väen tulosta, suuntasi vain veneen suoraa hevosta kohden. Tämän täytyikin väistyä, mutta niin läheltä sivuut-, taminen tapahtui, että airot ottivat hiiden väen kulkueeseen . Kesällä ajoi hiiden väki kumminkin tavallisesti ratsain omia polkujaan myöten. Näille »hiilen väen poluille» ei saanut tehdä valkeata, sillä siitä eivät hiidet pitäneet. Tätä sääntöä oli kuitenkin vaikeata noudattaa kun, kuten eräs kertoja huomauttaa, »hiilen väen polut olivat niin samantapaiset kuin karjanpolutkin». Eräs mies oli kerran hakemassa hevostaan Kovesjärven takamaalla olevalta kankaalta. Hän teki karjapolulle valkean, mutta ei siunannut valkeataan (valkea piti nimittäin aina siunata - muutoin se voi muuttua »vihanvalkeaksi»). Tuli sitten eräs mies ja sanoi: »siivoa pois valkeasi, hääväki tulee». Mies ei kumminkaan ollut tästä millänsäkään, lämmitteli vain valkeallaan. Hetkisen ku~

luttua tuli toinen mies. Tämä hävitti pois valkean ja lakaisi vielä puhtaaksi tilankin, missä valkea oli ollut, mennen sitten menojaan niinkuin edellinenkin. Mies katsoi nyt parhaaksi väistyä sivuun. - Hetkisen kuluttua alkaa hiiden hääväki lähestyä. Toiset seurueesta ajavat hevosilla, toiset muilla eläimillä. On kova hilinä ja viulut soivat. Ensimmäisenä kulkueessa tulee eräs henkilö hevosella ratsastaen. Toisena saapuvat sulhanen ja morsian ja sitten pitkä saattojoukkue. Viimeisenä jonossa ratsastaa eräs herra huonolla »pukkikaakilla». Tämän nähdessään alkaa hevosenhakijamiestä naurattaa ja hän virkkaa: »huono hevonen herralla». Huomautukseen vastaan hiisiherra vain: »jälestä jouduin jakoon,» s.o. viimeisenä jouduin ratsujaolle.

- Eräästä talosta oli piika hukkunut metsään ollen viikon päivät poissa. Palattuaan sanoi hän olleensa »hiilen väen luona» ja asuneensa juurakon kolossa. Siellä oli ollut hyvä olla. Ruokaa oli ollut kylliksi eikä viluakaan ollut tarvinnut kärsiä. Ilmassa oli häntä viety, mutta viejästä hän ei tietänyt. Lopulta oli hänet päästetty ilman muuta vapaaksi. - Erään talon isäntä oli kerran ollut »metton kiimassa» ja mennyt tällöin nukkumaan nuotion ääreen. Silloin oli hän nähnyt »hiilen väen» tulevan »aika helinällä» nuotiolle lämmittelemään. Hiidet olivat olleet mustiin pukuihin puettuina - yhtä lukuunottamatta, joka oli ollut harmaissa vaatteissa. Mustavaatteiset olisivat tehneet pahaa nukkuvalle - mies oli nimittäin teeskennellyt olevansa nukuksissa, mutta harmaavaatteinen oli sanonut, ettei saa tehdä »nukun pahaa» (=nukkuneelle pahaa), eivätkä nämä sitten olleet telmeetkään.

Kertoja Nestori Ala-Kuusijärvi, n. 69 v., Parkano, Sydänmaankylä. Kertoja edelläm. Nestori Ala-Kuusijärvi.

Kertoja Antti Laitila, n. 90 v., Parkano. Kuivasjärvenkylä.

Eräs kertoja mainitsi hiiden väen kulkevan kiukaitaan myöt,en. Kertoja J. Lehtimäki, Parkano, Sydänmaankylä.

Kertoja Juha Lehtimäki, Parkano, Sydänmaankylä.

Kertoja Aleksius Tanhuanpää, n. 84 v. Syntyisin Virroilta; tarina sijoitetaan myös sinne.

Kertoja Lettolammin talon vanha isäntä, Siikainen.

Yleensä eivät hiidet kumminkaan käyttäydy näin tuttavalliseen tapaan. Useimmiten he saavat kaikenlaista pahaa aikaan.

He »hilvaavat» ihmisiä, heittävät heitä tienoolta toiselle ja kulettavat heidän eläimiään. - Eräs isäntä lähti kerran jouluaattoaamuna heiniä hakemaan. Häntä vastaan ajoi hiisi päättömällä hevosella.. Isäntä suisti hevostaan oikealle, mutta hiisi suisti myös samalle puolelle ja silloin isännän käsi hilvaantui ja pysyi hilvattuna. - Hilvaaminen arveltiin erikoisesti tapahtuvan silloin, jos asianomainen ei väistynyt pois hiisien tieltä, tai jos hän katsahti heitä äkkiä olkansa takaa, milloin arveli heidän'tulevan takaapäin. Jos kääntyi tällöin vain rauhallisesti koko ruumiin kera ympäri, silloin ei - erään kertojan mukaan - hiisi hilvannut. (Tässä nähtävästi kyseessä suorastaan lääketieteellinen seikka. - »Hilvaantuminen» = halvaantuminen ei tapahtunut kun ei äkillisesti säikähtynyt!). »Kohtausten» arveltiin myös olevan hiiden väen työtä. Siksipä eräissä kohtauksen sanoissa lausutaankin:

»Jeesus Kristus kohdeltiin Pyhän kirkon kynnyksellä,

Jossa hiisi hilvattiin

ja pahat pannattiin» j.n.e .

Kertoja Nestori Ala-Kusijärvi, Parkano, Sydäranaankylä.

Sanat kertonut Severiina Sarvikallio, n. 74 v,, Parkano, Sydänmaankylä

Eräs emäntä heitettiin kerran Kosken myllyltä Vanhan Kuusijärven maalta Yli-Kirjasen luhdin taakse pellolle. Jalat olivat ottaneet puiden latvoihin. Arveltiin hiiden väen hänet heittäneen.1) - Kihniön Kankarilla vei hiisi erään miehen Kokon sydänmaahan. Aidan selkääkin mentiin matkalla, jottei jälkiä olisi näkynyt. Komea herra oli viejä muodoltaan ollut. Perille Kokon sydänmaahan tultua oli mies pantu ruualle. Tarjoilijana oli ollut mettänpiika, joka oli lyönyt karhun reiden miehen eteen ruuaksi, »niin että kömähti.» Mies ilmaantui takaisin vasta sitten,

kun häntä oli k i r k o s s a kuulutettu.

Kertoja Maria Yliniemi, n. 54 v., Parkano, Sydänmaankylä

- Jos jokin kotieläin ei saapunut metsästä kotiin, arveltiin sen joutuneen »hiilen kätköön» -näin varsinkin, jos sitä ei kolmen päivän kuluessa alkanut kotiin kuulua. Eläimen palauttamiseksi »hiilen kätköstä» koetettiin useita keinoja. Elävän hopean avulla koetettiin saada selville eläimen olinpaikka. Jos se ei itselle onnistunut, mentiin tietäjän luo. Myös koetettiin sitä keinoa, että pantiin pata kumolleen kadonneen eläimen pilttuuseen navettaan ja eläimen peräimet pistettiin tämän padan alle. Tai käännettiin eläimen jäljet pilttuussa lapion avulla takaisinpäin .

Pahaa saavat hiidet aikaan myös »ilmanväes» kulkiessaan. Myrskytuulta, joka hävittää rakennuksia, vie katon j.n.e. kutsutaan »hiilen kuluuksi». »Hiiden ilma» merkinnössä myrskyinen, paha ilma, näyttää muuten olevan laajemmallakin alueella tunnettu. Tässä merkinnössä mainitsee sen esim. Wilh. Carlsson kertomuksessaan Pirkkalan pitäjästä.

Hilden väen saa paha ihminen liikkeelle, ja hiidet kulkevat varsinkin sellaisissa paikoissa, missä pidetään huonoa elämää. Senvuoksi lausuttiin ennen erään kertöjan mukaan lapsillekin, milloin he eivät tahtoneen lakata telmimästä: »oletteko hiljaa, taikka tulee hiilen väkee!»

On kumminkin sellaisiakin alueita, joille hiisi ei voi päästä. Hiisi ei voi mennä siunatulle pellolle. Tätä kuvaa tarina Karkun kirkon kalkin varastamisesta. - Erään kerran varastettiin Karkun kirkon kalkki. Eräs noitavaimo tiesi, että jättiläiset - kertoja identifioi jättiläiset ja hiidet - olivat sen vieneet ja päätti, senvuoksi lähteä hakemaan sitä takaisin. Noita meni eräälle kalliovuorelle, jossa hän tiesi jättiläisten asuvan. Nähtyään jättiläiset pyysi hän eräältä jättiläiseukolta juotavaa. Tämä toikin hänelle juotavaa eräällä kirkon kalkilla, mutta kun se ei ollut hänen etsimänsä Karkun kirkon kalkki, kieltäytyi hän siitä juomasta. Jättiläiseukko tarjosi juotavaa eräällä toisella kalkilla, mutta noitavaimo ei juonut siitäkään. Kolmannella kerralla tarjosi jätti läiseukko juotavaa Karkun kirkon kalkilla. Noitavaimo tarttui nyt tähän ja lähti sen kera juoksemaan matkoihinsa - jättiläis-eukon seuratessa perässä. Juostessaan kuuli noitavaimo ilmasta huudon: »juokse kynnetylle!» (s.o. siunatulle alueelle, sillä pelto piti aina siunattaman). Noita juoksi sinne, ja kun jättiläinen ei voinut mennä siunatulle alueelle, oli kalkki turvassa. Noitavaimo toimitti sen sitten Karkun kirkkoon takaisin saaden palkinnon

teostaan.

Kertoja N. Asumaniemi, Kihniö, Kankarinkylä.

Kertoja Ville Tarsia, n. 54 v., Kihniö.

Kertoja Nikodeemus Asumanienu, n. 70 v.,Kihniö.

Kertoja Ville Tarsia, Kihniö.

Kertoja N. Asumaniemi, Kihniö, Kankarinkylä.

Vilh. Carlsson: Kertomus Pirkkalan pitäjästä, s. 5.

Kertoja I. Uotila, Parkano.

Kertoja Severiina Sarvikallio, Parkano, Sydänmaankylä

Koska siis hiidet esiintyivät pahuuden palveluksessa, oli parasta manata heidät pois ihmisten ilmoilta. Eräässä loitsussa käsketäänkin »hiisi poika hiitukainen» - »häpiä hyvien miesten» - lähtemään tiehensä »ristityitä rikkomasta, kastetuita kaatamasta» seuraavin lennokkain säkein:

Ota hiien hienot sukset,

lemmon leppäset sivakat,

jollas hiihdät hiien maita,

lemmon maita löyhyttelet.

Juokse portimon jalalla,

mene kärpän kämmenillä

huutaen helvetin tuleen,

parkuen pahalle maalle.

Siellä itkeepi isäs', valittaapi vanhempasi.')

Näennäisesti ovat nämä tarinat nykyajan tuotteita. Esittäessään näitä mainitsevat nimittäin kertojat tavallisesti myös tarkalleen henkilön, jota tapaus koskee. Sellaisia ne eivät kumminkaan epäilemättä ole. Jos riisumme pois nimet ja jotkut muut satunnaiset piirteet, jää jälelle ikivanhoja uskomuksia. Kerrotut tapaukset on nimittäin voitu laatia kokoon hyvinkin vanhoilta ajoilta polveutuvien esikuvien mukaan ja ne voivat siis sisältää hyvän annoksen ikivanhaa hiisiuskon ydintä puettuna vain nykyaikaiseen asuun.

Keitä ovat nämä hiidet, joista kansa vieläkin näin elävästi tarinoi? Ne monet kiinteät jäännökset, jotka näiden tarinoiden ohella kannattavat heidän muistoaan, näyttävät antavan aihetta arveluun, että hiisiä on ehkä pidettävä seudun entisinä asukkaina - vaikka ne myöhemmin kansan mielikuvituksessa ovatkin muuttuneet varsin sekavapiirteisiksi taruolennoiksi. Käydessämme tarkastelemaan »hiiden väkeä» tästä näkökulmasta täytynee kyllä erään tutkijan keralla tunnustaa, että hiisistä, jättiläisistä ja heidän asunnoistaan puhuminen on »sumuihin menemistä». Epävarmalla pohjalla liikkumisen e i kumminkaan tarvitse lainkaan merkitä sitä, että liikkuu kokonaan väärällä alueella. - Wilh. Carlsson, tutkija, jonka sanoja'edellä lainaamamme sanat »sumuihin menemistä» ovat, lausuu omana vakaumuksenaan, että hiidet ja jättiläiset joka tapauksessa kannattavat muistoa jostakin täällä ennen eläneestä kansasta. »Mutta vaikkei historiamme», lausuu hän, »vielä ole vakaisestiniiden jälille päässyt, emme kuitenkaan voi vallan ylenkatsoa näitä satuja, koska muutamat näiden nimeä kantavaiset paikat täälläkin viittailevat siihen arveluun, että ennen Lappalaisten vissisti tiedettyä oleskelua täällä, joku voimallinen ehkä harvalukuinen kansa olisi Suomen avaria saloja asunut. Tällä taruihin perustetulla arvelulla on sija historiassamme, siksi kun se joko perättömänä poistetaan sen palstoista tahi aikain

kuluessa ehtii historialliseksi tosineeksi vakaantua. - - Se ei suinkaan estä niiden olleen tavallisia ihmisiä, että Suomalaisten taika-uskoiset ja satumieliset aivot ovat kuvailleet niitä »paholai-

siksi» ja »piruiksi», nähdessään niiden voimallisia töitä monissa suurissa jäännöksissä.» Tunnettu arkeologimme J. R. Aspelin eroittaa erikoisen asutuskauden, jota hän kutsuu »jättiläiskaudeksi» ja jonka hän sijoittaa rautakauden ensimäiseksi jaksoksi.

A. Warelius pitää niinikään hiisiä maan entisinä asukkaina

.

Että kansa itse pitää hiisiä maan entisinä asukkaina, siihen viittaavat mm. tarinat hiisien rajariidoista. Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjäin rajan kertoo kansa saaneen alkunsa kahden jättiläisen (Hiiden) välisestä sopimuksesta. - »Tästä, näet, riitaantui kaksi Hiittä, sillä Pirkkalan puolella asuva Hiisi, joka laajentaakseen alaansa tahi saadakseen jonkun vissin alan asuakseen »toi rajaa Pirkkalasta Hämeenkyröön päin». Vaan Hämeenkyrön Hiisi tuon kuultuaan.riensi tekemään sille vastarintaa» j.n.e.') Ikaalisten Iso-Röyhiön kylässä oli hiisillä niinikään ennenmuinoin rajariitoja keskenään. Mainitun kylän Laukkalan ja Ison Iitun talojen välisellä rajalla on isohko kivi, jonka muka Helteen ja Röyhiön kyläin hiidet eli »tontut» olisivat tuoneet mainittuun paikkaan rajapylvääksi; »ja kerta kerran perästä on tässä Hiidet rajasta riidelleet kunnäet, kummankin kylän Hiidet olisivat sitä tahtoneet siirtää, saadakseen alaansa laajennetuksi»

Wilh. Carlsson: Entinen Ikalinen, s. 33-38. Vert. Rautaportti: Hiitten jättöä. Lännetär v, 1860, s. 44.

J. R. Aspelin: Kokollemia muinaistutkinnon alalta. Suomi, Toinen jakso, 9, s. 80.

A. Warelius: Bidr. till Finlands kännedom, Suomi 1847, s. 126. Vert myös mainintaa »Hiitolaisten haudoista», s. 62. . Samoin myös D. Skogman: Kertomus matkoiltani Satakunnassa muistojuttuja keräilemässä,'Suomi, Toinen jakso, 2, s. 155: - »Ennen Lappalaisia on kai Hiiden väki asunut täällä.» -

J. Lehtinen: Muinaisiäännöksiä Ikalisten kihlakunnassa. Suom. Muinaism.-Yhd. Aikak, VI, s. 84.

Kaarle Krohnin mukaa nmerkitsi hiisi-sana alunperin (esim. Agricolalla ja vieläkin viron kielessä) pyhää metsää ja metsänhaltiaa, sittemmin etäistä, käymätöntä korpea ja yleensä kammottavaa paikkaa ynnä helvettiä ja persoonallisena syrjään vetäytynyttä entisajan eläjää, jättiläistä, yleensä kammottavaa, pahaa olentoa, erittäin tautia, ja viimein itse paholaista kristill isessä käsityksessä. Hänenkään tutkimustensa tulokset eivät siis sodi edellä esitettyä katsantokantaa vastaan.

Jos omaksumme edelläesitetyn katsantokannan,, että hiisi-nimeen kätkeytyy muisto jostakin ennen eläneestä kansasta, seuraa tästä välittömästi kysymys: m i k ä k a n s a kätkeytyy tuon salaperäisen hiisi-nimen taakse? Etsiessämme vastausta tähän kysymykseen panemme merkille muutamia hiisi-tarinoihin liittyviä piirteitä.

Hiidet käyttävät vierasta kieltä. A.Warelius antaa seuraavan tiedonannon: Että suomalaiset eivät ymmärtäneet Hiisi-kansan kieltä näkyy siitä, että satu antaa heidän rauhallisessa kanssakäymisessä koettaa merkkien ja onomatopoettisten sanojen avulla saada ihmisiä ymmärtämään.

Edelläm. teos, s. 119.

Nimim. K_K., Tietosanakirja, 3 osa, s. 458---459.

»Att Finnarne ieke förstodo IliisMolkets spräk ser man deraf, att sagan läter dem vid fredlig communication försökä genom teeken och onomatopoetiska ord göra sig begripliga för människor.» A. Warelius: Bidr. till Finlands kännedom, Suomi 1847, s. 127.

Hiidet ovat tavallisten ihmisten kokoisia - tai nimenomaan pieniä. Edellä esitetyissä pohjois-Satakunnasta kerätyissä tarinoissa esiintyvät hiidet tavallisten ihmisten kokoisina - vieläpä silloinkin kun ne identifioidaan jättiläisten kanssa. Vert. esim. kertomusta Karkun kirkonkalkin varastamisesta. Jättiläiseukko j u o k s e e noita-akan perässä tavoittamatta ilman muuta häntä. Eräissä Sanakirjasäätiön kokoelmissa olevissa tiedonannoissa mainitaan hiiden väen olleen nimenomaan pienikokoista väkeä. »Oli pieniä hevosia, koiran kokoisia, vetivät nelipyöräisiä vaunuja. Vaunuissa ajoi p i e n i ä i h m is i ä, kulkuset hilisivät.» »Ne pitäis olla semmosta vähäistä kansanrotua». Samaan viittaavat myös eräät tiedonannot hiidenkiukaista. J. Lehtinen mainitsee Hämeenkyrön Lemmakkalan kylässä Turkin talon maalla olevan kiviröykkiön, »jota sanotaan Hiiden ~iukaaksi; vaan sen kokoon katsoen luulisi sen pikemmin Lappalaisten kun Hiitten laitokseksi, se kun on ainoastaan noin 7 jalkaa läpimitaten ja noin 5 jalkaa korkea, pienistä mukulakivistä koottu roukkio» . - »Vanhempia lienevät tässä kerrotut kivirauniot kun nuo p i e n e m m ä t, Hiitten ja Jättiläisten kiukaat, joita täälläkin (Viljakkalassa) löytyy oikein kosolta ja joista useimmat lienevät Lappalaisten jäännöksiä» . - »Vaikka sitä kansan kesken sanotaan Jätin kiukaaksi on sekin kokoonsa katsoen vaan Lappalaisten jäännöksiä» Kansa itse näyttää siis - päinvastoin kuin tutkija - pitävän näitä kooltaan pieniä kiu-

kaita hiitten - jättiläisten rakennelmina.

Hiiden rinnastamisesta jättiläisen kanssa - mikä on aivan yleistä mainitsemme tässä vain muutamia: »H i i j e n n i e m i (skogsräns eller Jättens udde).» A. Warelius: Suomi 1847, Bidr. till Finlands kännedom, s. 49. Puhuessaan Hämeenkyrön L e m m a k k a 1 a s s a olevasta Killerin kirkosta lausuu J. Lehtinen: »Sanotaan Killeri nimisen jättiläisen sitä käyttäneen;

toiset taas sanovat Hiitten sitä käyttäneen.» Suomen Muinaism.-Yhd. Aikak. j

VI, s. 87. - Viljakkalassa Lintuharjulla olevaa hautaa pidetään »jättiläisten

ja hiitten hautoina». Edell. teos, s. 94. - - »seudulla Kööpeli on jotenkin

samaa kuin Jättiläinen eli Hiisi. Edell. teos, s. 94.

Maija Juvaksen kerällyt Parkanosta, Kankaanpäästä j.n.e. Sanakirjasäätiön kokoelmat.

J. Lehtinen: Muinaisjäännöksiä Ikalisten kihlakunriässa. Suom. Muinaism.-Yhd. Aikak., VI, s. 87.

Edell. teos, s. 95.

Edell. teos, s. 96.

Edellä esitetyissä kohdissa esiintyy jo viittauksia siihen, että useat piirteet, joita kansa omistaa hiisille, sopivat myös - 1 a p p a1 a i s i i n. Monet seikat näyttävät todistavan, että kansa suorastaan i d e n t i f i o i nämät keskenään, kuten seuraavasta käynee ilmi.

H i i s i e n r a j a r i i d a t, joista jo edellä olemme kertoneet, näyttää olevan käsitettävä lappalaisten rajariidoiksi. Tähän viittaa eräs A. Wareliuksen tiedonanto: - »Lestin kappelissa kerrotaan: ensimäiset asukkaat täällä olivat L a p p a 1 a is i a. H i i j e n n i e ni i - - on vanhin talo seudulla. Tämän Hiijenniemen asukas tapasi kerran naapurinsa, joka asui Himangalla - - noin 8 penikulman päässä hänestä ja joutui tämän kanssa riitaan metsästysmaista. Sittemmin tekivät nämät keskenään sopimuksen ja määräsivät rajaksi toisiaan vasten erään kankaan, jota vieläkin Käräjäkankaaksi - - kutsutaan ja joka sijaitsee kyseessäolevien seutujen puolivälissä.» 1) Että kansa identifioi tässä hiidet ja lappalaiset keskenään, siitä huomauttaa Varelius itse. Tähän tarinaan viitaten lausuu hän nimittäin eräässä toisessa yhteydessä että hiisi ja lappalainen vaihdetaan joskus kertomuksissa keskenään. Warelius ei kumminkaan vedä tästä sen pitemmälle käyviä johtopäätöksiä. Hän päinvastoin nimenomaan jatkaa: »mutta yleensä tavattoman kookkaat. ja voimakkaat olennot saavat nimen Hiisi eli Jättiläinen ja Lappalaisukko tai -akka kuvataan kooltaan samanlaiseksi, usein pienemmäksi kuin ihmiset.»

Lesti kapell berättas: de första innevänare här voro Lappar. Hiijenniemi (skogsräns eller jättens udde) är det äldsta hemmanet i trakten. Detta Hiijenniemis äbo träffade en gäng sin granne, som bodde i Himanka (nu ett kapell) circa 8 mil ifrän honom, och räkade med denne i träta om jaktmarken. Sedan förliktes desse sinsemellan och bestärnde till gräns emot hvarandra en mo, som ännu bär nainnet Keräjäkangas (sammankomst eller ting-mo) och ligger pä halfva vägen einellan ifrägavarande orter.» A. Warelius: Bidr. till Finlands kännedom. Suomi 1847, s. 49.

»Hiisi och Lappalainen förväxlas väl stundom i berättelserna». Edell. teos, s. 59.

Mitä tähän jälkimmäiseen Wareliuksen esittämään käsitykseen tulee, että hiisi ja lappalainen eivät olisi kooltaan rinnastettavissa, viittaamme vain siihen mitä jo edellä hiisien koosta olemme sanoneet. Suuret mittasuhteensa lienee hiisi perinyt - milloin se sellaisena esiintyy - nähtävästi skandinaavista perua olevalta veljeltään - jättiläiseltä. Se seikka, että nämät molemmat - hiisi ja jättiläinen - ovat myöhemmin kansan käsityksessä esiintyneet p a k a n u u d e n ja samalla kaiken p a h a n e d u s t a j i n a on ehkä nämät yhdistänyt huolimatta niiden alkuperäisestä eroavaisuudestaan kokoonsa nähden. - Tämän rinnastamisen seurauksena esiintyy toisinaan hiisi jättiläisen rinnalla suurena ja päinvastoin - jättiläinen hiiden rinnalla pienenä.2) Hiisien voima ei perustu pohjois-Satakunnan tarinoissa heidän ruumiillisiin vaan henkisiin voimiinsa aivan samoin kuin hinteläin lappalaisten pelätty voima perustui heidän loitsutaitoonsa. Yhtäläisyyttä on lisäksi näissä henkivoimäin näytteissäkin. Hiidet kulettavat ihmisiä ilmojen halki tienoolta toiselle - samoin lappalaiset. Hiidet vievät tuulispäässä rakennuksista katon j.n.e. - lappalaiset vievät tuulispäässä heiniä. Hiisi ei voi mennä siunatulle alueelle, kuten näkyy tarinasta Karkun kirkonkalkin varastamisesta.

') - »men i allmänhet fä väsenden af ofantlig reslighet och styrka naninet Hiisi eller Jätti, och Lapp-gubben eller gumman beskrives säsom till gestalt lika, ofta mindre än människan.» - Edell. teos, s. 59.

') Vert. esim. s. 60, n-ässä puhutaan hiiden ja jättiläisen kiukaista.

Vert. myös tiedonantoa Valvoja 1882 siv. 376-377: »Lapinraunioista Casträn jyrkästi eroitti n.s. jätinroukkiot, joita hän päätti ruotsalaisen asutuksen pystyttämiksi, koska sellaiset rauniot ovat yleisiä Ruotsissakin ja niitä täällä paraasta päästä löytyy rantamilla.» - Suurikokoiset jättiläiset ovat siis ehkä saapuneet Suomeen suurikokoisten kiviraunioitten mukana ja täällä lainanneet joskus suuruuskuvansa kotimaisille, alunperin pienille hiisille.

Vert. A. Warelius: Det uräldriga folket (förmodeligen af Celtiskt ursprung) hvilket före Finnarne, och synbarligen redan före Lapparne, bott i landet och hvilket i vära sagor spökar säsom Hiidet, Wuorenväki m.m. i de Lappska säsom Stallo, i de Skandinaviska säsom Jättar, Jotar, Thussar. - - -» A. Warelius: Bidr. till Finlands kännedom, s. 126.

Hiisi ei voinut mennä »kynnetylle», koska se oli siunattua aluetta. Myöskin lappalaiselta on tie siunatulle alueelle suljettu. Tämä käy ilmi eräästä J. R. Aspelinin muistiinmerkitsemästä tarinasta. »Kauhavalla juteltiin, että ennen maailmassa kuljettiin täältä oppia Lapissa. Muutamalle miehelle, joka sitä varten oli lähtenyt Lappiin, kehui Lappalainen että hän pääsee yöllä miehen tupaan. Kun tämä otti epäilläksensä, lupasi Lappalainen seuraavana aamuna tuoda Kauhavalaiselle hänen emäntänsä sukan. Niin tekikin, mutta moitti että oli saanut kauan odottaa porstuassa, kun oli s i u n a t t u o v i a yöksi hakaan pannessa. Vihdoin oli trenki käynyt ulkona ja Lappalainen oli saanut ovia siksi pidätetyksi, että trenki marlasi: »mikä p-e ovessa on?» Nyt luiskahti Lappalainen kohta sisään, otti sukan ja palasi. Kun mies tuli takaisin Lapista, kuuli emännältänsä että oli todellakin sukka kadonnut.»

J. R. Aspelin mainitsee edelleen: »Samoin kuin Lappalaiset, pääsevät - arveltiin Kauhavalla - v u o r i p e i k o t k i n ruokahuoneeseen taikka tupaan, jos jätetään lukko siunaamatta lukitessa.1) Kun vuoripeikko näyttää - samoinkuin jättiläinen olevan hiiden toisintonimi, on tässäkin siis suoranainen rinnastaminen kysymyksessä.

Suomi, Toinen jakso, 9, s. 224. Aspelin huomauttaa, (siv. 225) että tarina ei eroita vuoripeikkoja ja jättiläisiä toisistaan. - Tähän voimme lisätä, että vuoripeikko näyttää esiintyvän Etelä-Pohjanmaalla Satakuntalaista hiittä vastaavana olentona.

Syynä siihen, että lappalaisten ei katsottu voivan mennä siunatulle alueelle, oli tietystikin se, että nämät olivat pakanoita. Kuinka kiinteästi lappalaiset muuten pysyivätkin kiinni pakanuudessa, sitä todistaa A. Indreniuksen tiedonanto, että suomalaiset olivat surmanneet viimeiset lappalaiset Keurujärven Lapinlahdella, koska nämät eivät olleet tahtoneet omaksua kristinuskoa, jota heidän maamiehensä etelämpänä jo tunnustiva. Ehkäpä tästä näkökulmasta katsellen tulee historiallista pohjaa myös kertomuksille hiisien (=lappalaisten) vihasta kirkkoja kohtaan. J. Lehtinen kertoo kuinka esim. Ikaalisten ensimäinen kirkko piti aluksi rakennettaman Höytölän kylään, »mutta kun seudulla vielä asuskeli hiisiä, jotka yöllä hajoittivat, mitä päivällä saatiin valmiiksi, täytyi lähteä rauhallisempaa paikkaa etsimään.» Panemme merkille, että kirkko sitten rakennettiin etelämmäksi; - lappalaiset liikuskelivat Ikaalisten pohjoiskulmalla. - Tähän viitannevat myös tarinat, joissa kerrotaan, että hiidet eivät voineet kuulla kirkonkellojen ääntä. »Mennään pois kun malmi maukaa ja iso kurkku huutaa», sanoivat Jalasjärven hiidet paelessaan pois sikäläisen kirkon tienoilta. Parkanossa on »vuoripeikon» viimeiseksi asuntopaikaksi jäänyt Untilan vuori samannimisessä sydänmaassa. Sinne eivät kuulu Parkanon eivätkä Karvian kirkon kellojen äänet; ne ovat jo aikoja ennen sinne saapumistaan vaijenneet korpien kätköihin tai Alkkian keitaan silmänkattamattomiin nevoihin.

cle sidste Lappar blefvo vid Lapinlax, en vik af Keuruträsket, af Finnarne ihjälslagne för det de ei velat antaga Christna läran, hvilken deras landsmän i nedre ortene hekände.» - Indrenius: Anmärkningar om Keuru Sockens fordna och närvarande tiliständ. A. Warelluksen lainaus tästä: Bidr. till Finlands kännedom, s. 55.

J. Lehtinen: Muinaisjäännöksiä Ikalisten kihlakunnassa. Suom. Muinaism-Yhd. Aikak., s. 121.

Kertoja S. Wä