Ajattelutavat ovat sidoksissa oman aikakautensa ehtoihin. Tämä tulee erityisen selvästi esiin murrosaikoina ja niiden tulkinnassa jälkikäteen. Aikoina jolloin entisten rakenteiden on väistyttävä vastentahtoisesti uuden taloudellisen rakenteen ja sosiaalisen paineen tieltä.

Tällainen murros on osoittautunut historian kulussa väistämättömäksi taloudellisten ehtojen kypsyessä ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden käydessä sietämättömäksi.

Näin tapahtui Suomessa, kenties räikeämmin kuin koskaan ennen tai jälkeen, ensiksi vuoden vaihteessa 1596-1597 ja sitten kevättalvella 1918. Tästä tulen jatkossa kertomaan ja siihen odotan lukijoiden kommentteja ja ennen kuulemattomia tarinoita sekä lähdevihjeitä.

Molempien tapahtumien valtavirta sotki dramaattisesti myös Kyrönkankaan talvitien ympäristön elämää. Edellisessä tapahtumassa olivat vastakkain rälssisääty ja riippumattomuuttaan puolustavat talonpojat. Jälkimäisessä näiden molempien perinnönkantajat olivat liittoutuneet puolustamaan todellista tai olettamaansa yhteiskunnallista asemaa yhteiskunnan osattomimpia, ellei suorastaan ulkopuolisia vastaan.

Yhteiskunnallisen tilanteen kärjistymisen lisäksi oli kysymys mitä suurimmassa määrin toiseuden kohtaamisesta. Tähän oli tuona aikana hyvin vähän henkisiä edellytyksiä vuosisataisen sääty-yhteiskunnan elämäntapa- ja kasvatustradition vaikutuksesta. Nyt tämä perinne arvoineen ja rakenteineen oli hajoamassa nopeammin kuin voitiin omaksua uusien olosuhteiden edellyttämiä arvoja ja ajattelutapoja. Suhde omaisuuteen ja toimeentuloon vieraannutti eri ryhmittymät kohtalokkaasti toisistaan.

Voittajaosapuolen keskinäisillä ristiriidoilla olikin jälkikehityksessä sama merkittävyys kuin yhteenoton pääristiriidalla. Perustellusti voidaan väittää pidemmällä juoksulla "vanhan maailman" puolustajien hävinneen taistelun v. 1918 sotilaallisesta voitostaan ja seuranneesta lyhyestä sotilasdiktatuurista huolimatta.

Se mitä noina maaliskuun päivinä 1918 tapahtui Ikaalisissa ja Mannanmäen tuntumassa ansaitsee esivaiheineen tulla käsitellyksi osana koko Suomen ja Euroopan kokonaiskehitystä, Muunlainen käsittelytapa on ideologinen valinta historiattoman elämänkäsityksen puolesta. Se taas edistää humanismin kannalta kielteisiä arvoja, kuten autoritääristä asennetta, toiseuden tunnistamattomuutta, lineaarista ajattelumallia monikeskisyyden ja vuorovaikutteisuuden sijaan, yhteisöllisyyden kieltämistä jne. Tästä esimerkkinä mainittakoon poliittisen elämän kannalta vaikeat vuodet maailmansotien välillä, jolloin "vapaussodan" propagandan historiakäsitys yritti jopa väkivalloin dominoida kansakunnan tahdon suuntaa.

Ylitsepääsemätön eettinen ongelma, kollektiivinen henkinen kriisi, oli tapahtumien nopea ja hallitsematon vyöry oli myös sodan hävinneelle osapuolelle. Katastrofiin päättynyt kapina oli liian suuri pala yksilötasolla nieltäväksi. Sen takasi punaisten puolustautumisen vaientaminen yhdistyneenä instituutioiden valjastamien tukemaan voittajan sotapropagandan korottamista valtiouskonnoksi. Ihmisten tietoisuudessa oli vielä runsaasti "vanhan yhteiskunnan" (ancine regime) mentaalisia rakenteita, jotka tekivät totaalisen propagandan "todeksi", Suomessa tämä näkyy edelleen mm. enemmän johtajuuteen kuin laajaan kansalaiskeskusteluun uskovana poliittisena kulttuurina. Toki se näkyy varmasti monella muullakin tavalla, jotka jokainen sinällään olisi kiintoisa tutkimuksen kohde.

Kun puhutaan yksilön ja yhteisön eetoksen synnystä, ollaan tekemisissä olemisen yleisten ja erityisten ehtojen kanssa.( Edeltämiemme sukupolvien kansanopetus iskosti esivanhempiemme mieliin jotakin aivan muuta.) Näitten ehtojen muuttumisesta oli kysymys ensimmäisen maailmansodan kääntyessä kohti ratkaisuaan. Tämä myllerrys loi yleiset puitteet Suomenkin tuolloisille tapahtumille, jotka samalla ollessaan Suomen erityisiä ongelmia olivat osa Euroopan yleistä uudelleen järjestymistä ja "vanhan maailman" häviämisprosessia.

Tässä tilanteessa erkaantuivat eri kansanosien näkemykset oikeasta ja väärästä syvästi toisistaan. Yhteisöjä ei voida pitää loputtomasti koossa "ikuisella jumalallisella järjestyksellä". Historiallisten prosessien kypsyminen tuo aina lopulta tilanteeseen, jossa hallitsijat eivät enää voi hallita eikä hallitut enää halua olla hallittavina. Kumouksellinen tilanne on seurauksena valitettavan väkivaltaisinekin ilmiöineen, kuten tapahtui ensin Venäjällä ja miltei välittömästi Suomessa.

Kumouksellinen prosessi jatkuu edelleen molemmissa maissa käytyjen kansalaissotien lopputuloksista riippumatta vain erilaisin painotuksin. Edelleen on kysymys vapauden, yhteiskunnallisten kahleiden ja luonnon ehtojen välisestä jännitteestä, taistelusta maailman hallinnasta. Tämä jännite vain on aikoja sitten ylittänyt kansallisvaltioiden rajat verrattuna murrosaikaan 1917 - 18.

"Tuona aikana", kuten Tuure Lehen kirjoittaa, "maaseudun tilattoman väestön hädänalainen asema olivat luoneet tilanteen, jossa oli yllin kyllin tarjolla puoli-ilmaista työvoimaa". (Punaisten ja valkoisten sota toinen painos s.9) Tässä näkyi yleisten ehtojen merkitys eetoksen kannalta ; ne jotka hyötyivät tilanteesta olivat sokeita muille käyttäytymisnormien perusrakenteille kuin hallintaoikeudelle ja tuotannon normatiiviselle jakautumiselle. Alueella, missä tämä jako monipuolisemman tuotantorakenteen vuoksi oli selvemmin nähtävissä, eteläisessä osassa maata, jakautuminen vastakkaisiin leireihin oli ilmeisintä. Toki selittäviä tekijöitä on haettava myös jännitteestä, joka on yhteisöllisten erityispiirteiden ja homo sapiens`n antropologisen perusolemuksen välillä. Mikään näkökulma tapahtumien selittämiseen ja ymmärtämiseen yksinään on tuskin riittävä.

Tultaessa kevättalveen 1917 oli eletty sotatalouden tuomaa näennäistä nousunkin kautta huolimatta monien tarveaineiden niukkenemisesta ja katoamisesta kauppojen varastoista. Venäjän armeijan tilaukset toivat runsaasti rahaa maaseudullekin maantuotteiden kasvavan kysynnän ansiosta. Asian kääntöpuoli kärjistyi kuitenkin tuonnin tyrehtyessä ja kotimaisen riittämättömän elintarviketuotannon luisuessa keinottelutalouden piiriin tiukoista säännöstelymääräyksistä huolimatta, toisten väitteiden mukaan juuri niiden takia.

Oli miten oli, perussyy varmaankin oli rahatalouden sekä reaalitalouden voimakas erkaantuminen toisistaan. Tämä ilmiö piilee nurkan takana aina kapitalistisessa tuotantotavassa. Sen sääntelystä ei tuona aikana ollut kunnollisia kokemuksia eikä testattuja teorioita missään päin maailmaa. Seuraus tietysti oli, että vain rahaa omaavat ihmiset menettivät työnsä tulokset niille jotka omistivat kiinteistöt ja tuotantovälineet. Näin he osallistuivat maailmansodan kustannusten maksamiseen vaikka heillä ei yksilöinä ja yhteiskuntaluokkana ollut osaa eikä arpaa tuon sodan syttymiseen. Sodassa oli kysymys aivan muiden piirien eturistiriidoista.

Tuure Lehen mainitsee kirjassaan suomalaiselle yhteiskunnalle ominaisen kiinteän yhteyden teollisuustyöväestön ja maaseudun pieneläjien kesken. "Teollisuustyöväki oli valtaosaltaan nuorta, itsekin vasta maalaisoloista lähtenyttä. Maaseudun pieneläjien vaikea asema oli omiaan lähentämään näitä teollisuustyöväestöön ja etsimään sen tukea." Tämä yhteys olikin ilmeinen, mutta maaseudulla oli muitakin yhteyksiä.

Siinä osassa maata, missä ei ollut huomattavassa määrin teollista suurtuotantoa eikä kartanomaataloutta, oli työ- ja viljelijäväestön suhteet läheiset ja yleensä riidattomat. Jakoivathan Itä- ja Pohjois-Suomen pikkutilalliset lähes saman kurjuuden suuren maa- ja metsätyöläisväestön kanssa.. Heidän elämäänsä määritti paikallisia ristiriitoja enemmän yhteiset perinnetaustat ja mieltä sitoivat "vanhan maailman" auktoriteetit kirkkoineen ja keisarinkuvineen. Näissä oloissa ihmisten välinen keskinäinen suopeus oli epäilemättä hieman toisenlaista, kuin pidemmälle eriytyneessä Etelässä ja Lounaassa. Tällainen jako on nähtävissä jo Kyrönkankaan talvitien ääripäitä vertailtaessa, vaikka maantieteellinen välimatka ei ole suuri.

Edellinen virke yrittää vaatimattomasti ymmärtää sitä, miksi vuoden 1918 sisällissodassa vastakkaisilla puolilla taisteli toisiaan vastaan täysin verrannollisessa taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa asemassa olevia ihmisiä. Tähän samaan asiaan on kiinnittänyt myös Heikki Ylikangas huomiota eri teoksissaan.

Oleellista ei olekaan yhteiskunnallisen konfliktin luonnetta tarkasteltaessa, ketä yksilöitä taistelee kullakin puolella. Yksittäisen ihmisen mieltä hallitsevat hyvinkin ristiriitaiset puoleen vedot, joista taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema on vain yksi osa, joskin laajojen joukkojen tasolla tämä on äärimäisen merkityksellinen. Mikään muut ehdot syrjäyttävä vihankylvö-teoria tuskin selittää laajojen kansanryhmien toisiinsa törmäävää liikettä missään historiallisessa vaiheessa.

Sirkka Arosalo paneutuu väitöskirjassaan monipuolisesti kollektiivisen väkivallan syihin myös yksilöpsykologian että antropologian näkökulmasta.(ss.29 -). Johtopäätös Arosalon tarkastelusta voisi olla ristiriita tai epätahti kulttuurievoluution ja ihmisen biologisen evoluution välillä. Väkivaltaisuuden alueellinen jakautuminen on vuosisadan alussa ollut epätasaista, riippuen kunkin alueen tuotannollisesta ja sosiaalisesta jakaumasta. Tuotantolukujen absoluuttinen runsaus tai niukkuus ei sinänsä korreloi positiivisesti tai negatiivisesti väkivaltaan. Ratkaisevammalta näyttää kunkin alueen sisäinen jako.

Myös Heikki Ylikankaan tutkimusten johtopäätökset Etelä-Pohjanmaan kehityksestä 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä 1900-luvulle näyttävät tukevan tätä näkemystä.

Kun tarkastellaan kuntien eroja kymmenluvulla akselilla "Kyrönkankaan talvitie", näyttää edellä kuvatulle näkemykselle tulevan vahvistusta. Kyrösjärven ympärillä, varsinkin etelä- ja länsipuolella näyttää kartano- ja suurtilatalous sosiaalisine eriarvoisuuksineen olevan leimallisempaa kuin Parkanon ja Karvian suunnalla. Etenkin Parkanossa yksityistilojen torpparien sijaan oli paljon kruununtorppareita, joiden suhde vuokraisäntäänsä muodostui mm. erinäisistä taloudellisista järjestelyistä johtuen toisenlaiseksi kuin yksityistiloilla. Itsenäisten tilallistenkaan sosiaalinen ja taloudellinen asema ei karuilla selännealueilla ollut niin silmiinpistävän erilainen kuin vauraammilla rintamailla.

Tyypillisesti pohjoisen kruununtorpparit maksoivat vuokransa viljaveron sijasta mm. oman alueensa teitä kunnossa pitämällä. Tämä koitui heidän itsensä ja elinpiirinsä hyödyksi ja näin liensi yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja.

Sirkka Arosalo mainitsee väitöskirjassaan myös Risto Alapuron vastakkaiselta näyttävän näkemyksen. Alapurohan tukeutuu Charles Tillyn teoriaan organisoitumisen ja runsaiden resurssien merkityksestä väkivallan edellytyksinä. Ne perustivat aseelliset kaartit, joilla siihen oli edellytyksiä. Näinhän oli, että kaartit molemmin puoli syntyivät ensimmäiseksi ja voimakkaimmin juuri eriytyneimmän ja voimakkaimmin kasvaneen talouden seuduille. Toisaalta on muistettava, mistä henkisistä juurista kehitys kumpusi. Siinä vuorovaikutuksessa oli oma osuutensa mm. muuttoliikkeellä, kaupankäynnillä sekä laadullisesti että määrällisesti kasvavalla informaatiovirralla, kuin myös vuosisataisilla perinteillä, jotka olivat häiriötilassa tuotantomuodon joutuessa ristiriitaan olevien säädännöllisten ja henkisten rakenteiden kanssa.

Arosalo kysyy, viitaten Seppo Zetterberg´n tulkintaan Eugen Scauman´n vaikuttimista Bobrikoffin murhaan, olisiko ajateltavissa, että vuoden 1918 väkivaltaisuuksista vastasivat samanlaiset torjuttujen tunteiden frustroimat ihmiset. Kysymys on ajatellen suomalaista kasvatusperinnettä hyvinkin aiheellinen. Vielä vuonna 1981 todettiin enemmistön suomalaisista hyväksyvän ylivallan väkivaltaiseenkin käyttöön perustuvat kasvatusmenetelmät luvuin 47-9-44.

Sirkka Arosalon väitöskirjassa viitataan (s191) keskusteluihin niskoittelevien kuntien pakottamiseen taisteluun. Parkano ja Karvia muitten Pohjois-Satakunnan kuntien ohella voitiin katsoa olevan valkoisen johtokerrostuman näkökulmasta tällaisia "niskuroivia kuntia". "Pakottaminen" tapahtui näitten paikkakuntien osalta kolmikantaista menetelmää käyttäen. Molemmissa kunnissa oli ohut kerrostuma, joka omistuksensa, hierarkisen asemansa tai tulevaisuutensa yht´äkkisen vaarantumisen tunteen ajamana asennoitui jyrkän kielteisesti vallankumousliikkeen päämääriin.

Lähinnä kysymys oli suurimmista maan omistajista, muutamasta esiteolliseta yrittäjästä, kirkon ja koululaitoksen henkilöstöstä, valtion virkailijoista ( metsänhoitajat ja -vartijat) sekä harvalukuisat ylioppilaat. Näistä koostui pienilukuinen valkoista valtaa kannattava aktiiviryhmittymä, joka ilmeisesti salaisesti tai puolisalaisesti pohjusti kyseisen vallan hallinto, rahoitus ja huolto-organisaation luomista ennen pohjalaisten aseistettujen joukkojen saapumista paikkakunnille. Tämä sotajoukko muodosti "pakotuksen" toisen kannan.

Kolmantena kantana oli tietenkin puoliaan pitävän väistymisuhan alla oleva "vanhan yhteiskunnan" ideologista rakennetta kannattelevat organisaatiot henkilöstöineen. (vrt. Alapuro). Huomiota herättävin ilmentymä tästä oli ehkä maaherra Collan´in esiintyminen Karviassa ja myöhemmin Ikaalisissa. Hänen esiintymisellään tuskin mitään mainittavaa vaikutusta olisi ollut, ellei paikkakunnilla olisi olut sopivia tuttavuuksia. He pystyivät järjestämään esiintymiselle sopivat puitteet kirkonmenoineen ja kauhukuvien maalailuineen. Vertahyytävää tunnelmaa Collan varmasti osasi lisätä kuvauksilla omista kokemuksistaan. Olihan hän ollut punaisten pidättämänä Turussa ja paennut läpi Lounais-Suomen pohjoiseen tavalla, jolla harva nykyihminen voisi kuvitella matkustavansa.

Tässä vaiheessa ei missään nimessä voi puhua mistään yleisestä ja laajamittaisesta kansannoususta näillä alueilla enempää työväestön kuin porvaristonkaan osalta tietenkin niine varauksineen, miten mikäkin ryhmittymä tai kerrostuma silloisessa tilanteessa voidaan määritellä. Esimerkiksi kuntiin muotoutuneella johtokerrostumalla lienee ollut yleisesti taipumusta eriytyä taustaryhmittymistään huolimatta henkisiä ja aineellisia rakenteita puolustavaksi "pappisluokaksi". Ilman virkamiehistöä ja nykyaikaista toimistotekniikkaa toimivat kunnallismiehet erkaantuivat väkisinkin arkielämästään aikaa vievien velvollisuuksiensa viemänä. Täten heidän lojaalisuutensa "Vanhan Maailman" rakenteita ja edustajia kohtaan oli automaattisempaa, kuin tavallisella ylimuistoista herravihaa kantavalla raatajalla, oli hän sitten työläinen tai talonpoika. He olivat kuitenkin lähes ainoita ihmisiä paikallisyhteisöissä, jotka edes jotenkin kykenivät hallitsemaan ja käsittämään jokapäiväisen elämän menon ylittäviä rakenteita. Kun olosuhteet olivat suotuisat, näistä "paikalliskuninkaista" saattoi tulla jopa elämän ja kuoleman herroja paikkakunnillaan ja sotavankileireillä ns. tynkäeduskunnan jälkijättöisellä myötävaikutuksella. myötävaikutuksella.

Jatkossa esitän mm. ennen julkaisemattomaan asiakirja-aineistoon sekä modernin humanismin tutkimuksen tuottamaan kirjallisuuteen ja muistitietoon nojaavan näkemyksen tapahtumien kulusta Jalasjärven ja Hämeenkyrön välillä.